Blogi

Ilmastonmuutosta koskevan YK:n puitesopimuksen osapuolten 21. konferenssi hyväksyi 12.12.2015 Pariisin ilmastosopimuksen tekstin yli kaksi viikkoa kestäneen Pariisin kokouksen päätteeksi. Pariisin sopimuksen hyväksyminen on monessa suhteessa merkittävä käänteentekevä saavutus. Se on yhtäältä pitkällisen neuvotteluprosessin lopputulos ja toisaalta heijastaa uuden aikakauden alkua.

Pariisin sopimuksen neuvotteluprosessi käynnistettiin vuonna 2011 Durbanissa, Etelä-Afrikassa, pidetyssä ilmastosopimuksen 17. konferenssissa, jossa sovittiin sekä maailmanlaajuista sopimusta koskevasta neuvotteluprosessin aloittamisesta että Kioton pöytäkirjan vuodet 2013 -2020 kattavasta toisesta velvoitekaudesta. Uutta sopimusta koskevia neuvotteluita käytiin erillisessä ilmastosopimuksen konferenssin alaisessa työryhmässä (Ad Hoc Working Group on the Durban Platform for Enhanced Action, ADP). Työryhmä päätti työnsä nyt pidetyssä Pariisin kokouksessa.

Oikeudellisessa mielessä Pariisin sopimus on valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen mukainen valtiosopimus. Sopimusteksti on 12 sivua pitkä ja koostuu 29 artiklasta. Sopimus sisältää määräykset muun muassa päästöjen vähentämisestä, trooppisesta metsäkadosta ja metsien heikkenemisestä, päästökauppamekanismeista, sopeutumisesta, vahingoista ja menetyksistä, ilmastorahoituksesta, teknologian kehittämisestä ja siirrosta, toimintavalmiuksien parantamisesta, koulutuksesta ja kansalaisten tietoisuuden parantamisesta, läpinäkyvyydestä, väliarvioinnista, sopimuselimistä sekä toimeenpanon ja noudattamisen helpottamisesta. Lisäksi sopimuksessa on yleinen osa ja sopimuksen loppumääräykset.

Sopimuksen mukaan koko maailman päästöjen ja hiilinielujen tulee olla tasapainossa kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolla. Maapallon keskilämpötilan nousu tulee rajoittaa selvästi alle kahteen asteeseen ja lisäksi pitää pyrkiä toimiin, joilla lämpeneminen saataisiin rajattua alle 1.5 asteeseen. Kaikki valtiot ovat jatkossa velvoitettuja suunnittelemaan ja toteuttamaan päästövähennyksiä sekä raportoimaan päästöistään ja etenemisestään kohti tavoitetta. Pariisin sopimus pohjautuu niin kutsuttuun alhaalta ylöspäin perustuvaan lähestymistapaan, jonka mukaan valtiot määrittelevät kansallisesti ilmastotoimensa. Toimien pitää kuitenkin kiristyä ajan myötä. Pariisin sopimus koskee vuoden 2020 jälkeistä aikaa. Sopimuksen toimeenpanossa tehdään säännöllisiä eri osa-alueet kattavia väliarviointeja viiden vuoden välein. Valtioiden ilmastotoimet kirjataan ilmastosopimuksen ylläpitämään julkiseen rekisteriin.

Pariisin kokouksessa hyväksyttiin myös ilmastosopimuksen osapuolikokouspäätös, joka sisältää Pariisin sopimusta täydentäviä elementtejä. Lisäksi päätöksessä on useita jatkotyötä koskevia valtuutuksia, joiden perusteella ilmastosopimuksen piirissä valmistellaan Pariisin sopimuksen toimeenpanoa koskevia luonnospäätöksiä, jotka Pariisin sopimuksen osapuolikokouksen on sittemmin tarkoitus hyväksyä sopimuksen tultua voimaan.

Pariisiin sopimuksen aikaansaamista on laajasti kiitetty ympäri maailmaa. Samalla on kuitenkin todettu, että sopimus ei ymmärrettävästi ole täydellinen sopimus, vaan on monessa suhteessa kompromissi. Sopimuksen sanamuodot räätälöitiin niin, että mahdollisimman moni maa voisi sitoutua siihen samoin kuin tulevaan sopimusyhteistyöhön.

Pariisin sopimus on avoinna allekirjoitettavaksi YK:n päämajassa New Yorkissa 22.4.2016–21.4.2017. YK:n pääsihteeri järjestää allekirjoitusseremonian 22.4.2016. Ympäristöministeriön on tarkoitus järjestää vuoden 2016 puolella lausuntokierros sopimuksen allekirjoittamisesta. Tämän jälkeen Pariisin sopimuksen ratifioinnista tai hyväksymisestä Suomen puolesta päätetään erikseen noudattaen valtiosopimukseen sitoutumista koskevia menettelyjä. EU:n allekirjoitusta ja ratifiointia valmistellaan puolestaan noudattaen EU-menettelyjä.

Pariisin sopimus tulee kansainvälisesti voimaan, kun vähintään 55 osapuolta, joiden yhteenlaskettu päästömäärä edustaa vähintään 55 prosenttia globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä on tallettanut ratifiointi- tai hyväksymisasiakirjansa. Maiden ilmoittamien alustavien ilmastotoimien perusteella voidaan olettaa, että Parisiin sopimuksen päästöjen kattavuus nousee merkittävästi korkeammalle kuin 55 %. Pariisin kokoukseen loppuun mennessä nimittäin 187 valtioita, joiden osuus maailman kasvihuonekaasupäästöjen kokonaispäästöistä on yli 95 %:a, olivat toimittaneet alustavat kansalliset määritellyt ilmastotavoitteensa.

Tässä vaiheessa on vielä ennenaikaista arvioida Pariisin sopimuksen tulevaa vaikutusta. Sopimus mahdollistaa kuitenkin maailmanlaajuisen ja kattavan sopimusyhteistyön ilmastoasioissa. Sopimuksen myötä valtiot ovat ilmastoasioissa siirtymässä pitkällisestä neuvotteluvaiheesta yhä korostuneemmin toimenpanovaiheeseen.

Nykyisin korostetaan ilmaisullista selkeyttä. Tekstien tulee muodostua lyhyistä lauseista. Sivulauseita tulee välttää. Infinitiivi- ja partisiippirakenteita ei suositella. Asiakirjatekstissä on kartettava harvinaisia sanoja. Yhdyssanoja käytetään vain vakiintuneissa sanonnoissa. Muiden välimerkkien kuin pisteen käyttö ei ole suositeltavaa. Asia tulee ilmaista mahdollisimman lyhyesti. Samoja asioita saa toistaa eri lauseissa. Tautologia pitää lukijan tietoisena käsiteltävästä asiasta. Lukijat eivät aina ymmärrä tai havaitse asiaa eri sanoin ilmaistuna. Lukijalta ei tule vaatia ponnistusta eikä mielikuvitusta. Hän väsyy lukiessaan yli kahden lauseen virkerakenteita. Hän väsyy eikä lue. Todellisuudessa kirjoittamisen taito on muuta kuin lauseköyhyyttä.

Tuntuu siltä, kuin nykyisin pyrittäisiin korostamaan kielellisen ilmaisun oletettua selkeyttä köyhdyttämällä rikkaan kielen sanastollista ja rakenteellista monipuolisuutta, joka kuitenkin kaikissa kielissä on merkki kielen ja kansan historiallisesta kehityksestä ja kulttuurista, eri aikojen tavoista ja ajattelusta, kun ei nykyisessä kielihuollossa mielletä väkinäisesti lyhyiden virkkeiden käyttöön usein liittyvää esteettistä vajetta tai tyylin puutetta, puhumattakaan siitä, että keinotekoisen lyhyistä ilmaisuista varsin yleisesti puuttuu pohdinnallinen ulottuvuus, mikä ilmenee siitä jo kauan tunnetusta käsityksestä, että ajattelun rakenne ei ole konemaista erillisten ajatusten luettelemista, vaan erilaisten vaihtoehtoisten ajatusmahdollisuuksien keskinäistä punnintaa sen hahmottamiseksi, mikä puhujan tai kirjoittajan sanoma olisi, eikä tällöin tule sivuuttaa sitäkään, että kieli on, etenkin eurooppalaisten suurten kulttuurikielten alueilla, sivistyneisyyden mitta, mikä tietenkin saattaa johtaa välillä teennäisen monimutkaisiinkin lauserakenteisiin, mutta niissä kulttuureissa ihminen, joka ei hallitse kielensä ominaisuuksia sillä tavoin, että hän osaisi niitä koko laajuudessaan, niin sanastollisesti kuin ajatuksen rakenteen kannalta, hyödyntää ja siten omalta osaltaan rikastuttaa oman kielen kehitystä, koetaan usein nimenomaan kulttuurisesti ja sivistyksellisesti alkeellisen koulutuksen saaneeksi tai muutoin kielellisiltä taidoiltaan köyhäksi, eikä tässä suhteessa merkitystä ole sillä mielestäni hieman virheellisellä oletuksella, että moderni eurooppalainen tai amerikkalainen proosa jotenkin erityisesti arvostaisi katkokielisiä rakenteita, sillä todellisuus on kirjallisuutta tarkasteltaessa varsin erilainen, mikä tietenkin johtuu aidon kirjoittajan, ei vain luovan kirjailijan, vaan myös esimerkiksi tuomarin tai asianajajan, kyvystä esittää sanomassaan mahdollisimman monia merkityksellisiä, ehkä joissakin tilanteissa myös vain taidearvoltaan tunnistettavia yksityiskohtia niitä samalla punniten, järjestäen ja lukijan mielikuvitusta tai päättelyä ruokkien, perinteisesti tärkeässä retorisessakin tarkoituksessa, mutta ei vain tuossa suhteessa, vaan myös hyödyntäen oman kielensä ja kulttuurinsa tarjoamia aarteita, jotka katoaisivat, ellei niitä viljeltäisi ja sillä tavoin myös ruokittaisi ja juuri niitä käyttämällä säilytettäisi nykyajan materialistisessa yhteiskunnassa uhattuina olevia humanistisia ja esteettisiä arvoja, ehkä moraalisiakin, kun köyhä kieli ja sitä ruokkivat virallistahot toimillaan lähes estävät tai ainakin jarruttavat sellaisen kulttuuripiirteen säilymistä, kulttuurin, joka perustuu keskeisesti myös aineettomiin, oman kielen ja sivistystason tarjoamiin, erityisesti juuri historiallisen kehityksen suomiin arvotekijöihin, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että käännettäessä vieraskielisen tekstinmonipolvisia lauserakenteita ne usein suomennoksissa pilkotaan pistein erotetuiksi lyhyiksi lauseiksi, jolloin tietenkin kääntäjän työ saattaa helpottua, mutta väittäisin, että merkittävä osa alkuperäisen teoksen viestistä ja nautinnollisesta arvosta katoaa kieliköyhäilyn myötä, vaikka tätä ei tietysti sillä tavoin tule yleistää, että joissakin tapauksissa tuollainen menettely saattaa olla perusteltuakin, etenkin asiaproosallisissa suomennoksissa, tosin ei aina silloinkaan, koska jokin koko alkuperäistä pitkää, esimerkiksi filosofisen teorian virkettä koskeva ilmaus saattaa vaikuttaa laajan tekstin sisältöön kokonaisuudessaan, mikä sitten pilkkomisessa jää ehkä vain yhden lauseen välittämäksi asiaksi ja saattaa siten antaa asiasta lukijalle vääristyneen eli kyseisen seikan sivuuttavan käsityksen, mikä siis osaltaan puoltaisi tarpeen vaatiessa sitä, että asetetaan tekstin sisältö ja joskus rakennekin etusijalle, vaikka silloin jouduttaisiin luopumaan suositellusta ja nykyään ihannoidusta lyhyiden lauseiden tavoitteesta, jonka oletetaan antavan selkeyttä, mutta joka ei ehkä aina kuitenkaan ilmaise tai vastaa tavoiteltua sanomaa.

Jos edellinen kappale olisi kirjoitettu toisella kielellä (mikä ei olisi tavatonta) ja se pitäisi suomentaa, houkutus panna pisteitä väliin olisi suuri. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten alkuperäinen teksti muuttuisi, jos sen kääntäisi esimerkiksi englanniksi ja sitten, alkuperätekstiä tuntematta, takaisin suomeksi. Veikkaan, että pisteitä tulisi kosolti, mutta miten kävisi viestin?

 

Arktinen yhteistyö on kestänyt jo melkein 25 vuotta. Rovaniemellä 1991 allekirjoitettu strategia kahdeksan arktisen valtion välillä (pohjoismaat, Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat) arktisen ympäristön suojelemiseksi loi pohjan alueen yhteistyölle. Tämä varsinkin ympäristönsuojelutyöryhmissä tehty työ sulautettiin osaksi Kanadan aloitetta arktisesta neuvostosta vuonna 1996.

Arktisen yhteistyön rakenne on todella omalaatuinen. Se on perustettu julistuksella, mutta toisaalta sen organisaatiorakenne on verraten yksityiskohtainen ja säännelty. Alkuperäiskansojen järjestöillä on ainutlaatuinen asema tässä hallitustenvälisessä järjestössä pysyvinä tarkkailijoina, joita valtioiden tulee konsultoida ennen päätöksentekoa.

Tutkijoina meitä kiinnosti se, miten on mahdollista, että Arktinen neuvosto on pystynyt vaikuttamaan alueelliseen ja jopa globaaliin ympäristöpolitiikkaan- ja oikeuteen. Tai miksi tämän soft-law järjestön suojissa alettiin yhtäkkiä neuvotella valtioita oikeudellisesti sitovia sopimuksia. Olisiko Arktisella neuvostolla annettavaa muiden alueiden ympäristöhallinnalle tai jopa globaaleille ympäristönsuojeluprosesseille.

Eräs keskeinen piirre arktisessa yhteistyössä alusta lähtien on ollut se, että sen rakenteet ovat olleet todella joustavia. Tämä on ollut yksi edellytys sille, että virkamiehet ja tieteenharjoittajat, jotka ovat tehneet neuvostossa ympäristönsuojelutyötä ja –tutkimusta ovat voineet kehittää tehokkaampia toimintamuotoja. Joustavat rakenteet ovat mahdollistaneet myös episteemisen yhteisön syntymisen erilaisten toimijoiden välillä. Peter Haas määrittelee episteemiset yhteisöt asiantuntijayhteisöiksi, joilla on tunnustettu asema tietyllä politiikan teon saralla. Arktisen neuvoston rakenne on mahdollistanut, että nämä episteemiset yhteisöt sisältävät myös alkuperäiskansojen perinteisen tiedon haltijat ja virkamiehet, eivät pelkästään perinteisiä länsimaisen tieteen harjoittajia.

Tämä joustava rakenne on osoittautunut todella tehokkaaksi globaaleissa ympäristönsuojeluprosesseissa, joissa pyritään vähentämään ja eliminoimaan pysyviä orgaanisia yhdisteitä (POP) tai elohopeaa. Haastattelututkimuksin pyrimme ymmärtämään, miten tämä vaikuttaminen tapahtuu. Koska monet ympäristömyrkyt päätyvät arktiselle alueelle ilma- ja merivirtojen kautta, ne vaikuttavat hyvin konkreettisesti alueen alkuperäiskansoihin. Esimerkiksi Grönlannin inuitit syövät vielä paljon perinteistä ruokaa, johon on kerääntynyt erilaisia ympäristömyrkkyjä. Alueen ihmisillä on kehossaan paljon myrkkyjä, joita ei alueella tuoteta. POP neuvotteluissa Arktisen neuvoston toimijat pystyivät ensinnäkin luottamaan Arctic Monitoring and Assessment –ohjelman (AMAP) tuottamaan tietoon siitä, miten paljon POP –yhdisteitä päätyy alueelle. Alueen alkuperäiskansat pystyivät sitten vaikuttamaan kansainvälisissä neuvotteluissa, koska ne olivat jo jatkuvassa kanssakäymisessä valtioiden edustajien kanssa Arktisen neuvoston sisällä: heidät pystyttiin sisällyttämään maadelegaatioihin tai valtio antoi puheenvuoronsa tietylle alkuperäiskansan edustajalle. Elohopea sopimuksen neuvottelut jopa aloitettiin Arktisen neuvoston toimesta.

Arktisessa neuvostossa tapahtunut toimintatapojen tehostuminen tapahtui siis vähitellen, valitsemalla ne tavat toimia, jotka tehosivat. Organisaatio teoriassa erotellaan sopeutuva ja refleksiivinen oppiminen. Neuvosto oli pystynyt löytämään oman ”ekologisen lokeronsa” monitasoisen ympäristöhallinnan sisällä. Erityisesti laaja-alaisten tieteellisten synteesien tuottaminen aluetta kohtaavista ympäristöuhkista on ollut toimintamuoto, johon vähitellen toiminta on suuntautunut. Neuvosto on myös pystynyt muuntautumaan, kun ulkopuoliset odotukset sen toiminnalta ovat kasvaneet. Alueen lämpeneminen ja jääpeitteen vetäytyminen on aiheuttanut paineita alueen taloudelliseen hyväksikäyttöön eri tavoin, on se sitten merellistä öljyn ja kaasun poraamista tai laivaliikenteen lisääntymistä. Kaikkien näiden toimintojen lisääntyminen lisää onnettomuuksien mahdollisuutta alueella, jossa ei ole kalustoa eikä valmiutta pelastustoimiin. Neuvoston suojissa neuvoteltiin nopeasti onnettomuuksien torjunta sopimus sekä öljyntorjuntasopimus, jotka molemmat ovat kahdeksaa arktista valtiota oikeudellisesti velvoittavia.

Neuvosto selkeästi pystyy sopeutumaan uusiin ulkoa tuleviin haasteisiin. Organisaation toimijat ovat myös pystyneet refleksiivisen oppimisen kautta parantamaan ympäristönsuojelutoimiaan. Toisaalta, neuvosto voisi parantaa refleksiivistä oppimista luomalla pysyvämpiä toimintamuotoja. Ideaalitapauksessa organisaatio kehittää menettelyjä, joiden kautta voidaan analysoida, seurata ja kehittää toimintamuotoja, joilla tavoitteet saavutetaan. Ongelma tällä hetkellä on, että monet projektit kestävät vain tietyn aikaa ja valtioiden puheenjohtajuudet kestävät vain kaksi vuotta. Tämä vaikeuttaa pitkäjänteisten refleksiivisten prosessien luomista. Toisaalta, vastikään perustettu pysyvä sihteeristö voi edesauttaa pitkäjänteisten refleksiivisten prosessien luomista auttamaan Arktista neuvostoa suojelemaan tehokkaimmin arktista ympäristöä.

Artikkeli on tehty yhdessä Paula Kankaanpään ja Adam Stępieńin kanssa, ja se julkaistiin Oxford University Press kustantamon Journal of Environmental Law julkaisussa. Artikkeli sai kunniamaininnan Lontoossa, kun Richard Macrory palkinto julkaistiin: http://www.oxfordjournals.org/our_journals/envlaw/richard_macrory_prize.html

Talvivaaran kaivokseen liittyvässä rikosoikeudenkäynnissä konkurssiin menneen kaivosyhtiön entiselle johdolle on luettu syytteet törkeästä ympäristön turmelemisesta. Helsingin Sanomien (5.8.2015) mukaan syytetyt olivat myöntäneet ympäristön pilaamisen, mutta se oli heidän puolustuksensa perusteella tapahtunut viranomaisten lupien puitteissa. Edelleen syyttäjät ja puolustus ovat käyneet keskustelua siitä, mitä toiminnasta oli määrätty ympäristöluvan ehdoissa ja mitä ei. Ympäristörikoksissa yhdistyy rikos- ja ympäristöoikeus kiinnostavalla tavalla. Kestävästi ei kuitenkaan voida väittää, että vain ympäristöluvan ehtojen vastainen toiminta olisi rikosoikeudessa rangaistavaa tai, että puutteellisia lupaehtoja noudattava toiminta olisi ilman muuta jätettävä rankaisematta.

Rikosoikeudessa laillisuusperiaate on erityisen vahva syytetyn oikeusturvan vuoksi. Rikoslaissa ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö on kuvattu seuraavasti:

”Joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta

1. saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti,…

siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Syytettyjen toiminta oli lisäksi arvioitu syyttäjien mukaan törkeäksi, jota tekomuotoa koskevat rikoslaissa tarkemmin määritellyt kriteerit.

Asiassa näyttää olevan yhteinen käsitys siitä, että Talvivaarassa on tapahtunut ympäristön pilaantumista, kun kaivoksen jätevesistä on vesistöön päässyt sellaisia aineita, kuten sulfaatteja, mangaania ja natriumia. Sen sijaan Helsingin Sanomien mukaan puolustus oli vedonnut siihen, että ympäristöluvissa ei ole ollut sulfaatin, mangaanin ja natriumin pitoisuutta koskevaa lupaehtoa, joten jätevesipäästöt eivät ole rikkoneet lupaehtoja ja edelleen syytettyjen kerrotaan perustelleen ”sulfaattia ja natriumia ja mangaania ei lainsäädännössä, käytännön viranomaistoiminnassa tai yleisestikään ole pidettävä vaarallisina tai tarkkailua vaativina aineina”.

Puolustus esittää edellä sanotun perusteella kiperänä kysymyksenä tuomioistuimelle, onko voitu menetellä määräysten tai lupaehtojen vastaisesti, jos niitä ei ole ollut, tai olisiko luvan täydentämistä pitänyt erikseen hakea aineille, joita ei pidetty vaarallisina. Koska käytössäni ei ole oikeudenkäyntiaineistoa, en voi lähteä arvioimaan näyttökysymyksiä viranomaisten määräyksistä, aineiden lupaehdoista tai aineiden vaarallisuudesta. Epäilemättä ainakin muissa maissa näistä aineista ja niiden sidoksista vaarallisiin aineisiin on ollut kaivostoiminnassa aiemmin kokemuksia.

Asiaa on tarpeen pohtia oikeustieteen näkökulmasta, koska Talvivaaran oikeudenkäynnin lopputulos on merkittävä myös tulevia ympäristörikostapauksia silmällä pitäen.

Rikosoikeudellinen harkinta on kokonaisharkintaa syyllisyyden arvioinnissa. Siinä ei voi pysähtyä arvioimaan vain toiminnan detaljeja, vaan toiminta on nähtävä kokonaisuutena – ehkä tekojen tai laiminlyöntien sarjana. Jossakin vaiheessa vilpittömässä mielessä aloitettu ympäristöä pilaava toiminta, voi tiedon lisääntyessä muuttua törkeäksi huolimattomuudeksi tai jopa tahallisesti lainvastaiseksi toiminnaksi. Teko tai laiminlyönti ei kuitenkaan yksinään riitä rangaistusvastuuseen, sillä vaikka rangaistusvastuu ei edellytä täyttä varmuutta asioiden laidasta, se vaatii, että syytetyllä oli etukäteen mahdollisuus selvittää, mitä voi tapahtua. Rankaiseminen ympäristörikoksesta, esimerkiksi lainvastaisesta ympäristön pilaamisesta, edellyttää, että syytetyllä on ollut moitittavaan toimintaan suhteutettuna käsitys siitä, mikä tulee olemaan todennäköinen seuraus hänen teostansa tai laiminlyönnistänsä.

Rikoslaissa kuvattu ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö viittaa myös lain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisuuteen. Rikosoikeudelliseen kokonaisarviointiin kuuluu, että ympäristöä pilaavan toiminnanharjoittajalla on erityinen vastuu ympäristöstä paitsi lupaehtojen myös ympäristönsuojelulain yleisten periaatteiden ja velvollisuuksien sekä ympäristöperusoikeuden valossa. Suojattavan oikeushyvän näkökulmasta katsottuna ympäristörikosoikeudelle on leimallista selkeästi erottuva yhteisöllisten etujen – erilaisten ympäristöarvojen – suojaamispyrkimys myös rikosoikeuden keinoin.

Rikosoikeudellinen harkinta tukeutuu ympäristöoikeuteen yhtäältä siinä, että viranomaisen lupaharkinnassa on asetettu lupaehtoihin asianmukaiset päästöjen raja-arvot ja toiminnanharjoittaja voi luottaa saavansa jatkaa toimintaa niiden mukaisesti. Toisaalta rikosoikeudellisen sääntelyn kannalta lupaehdot tai -määräykset muodostavat vain yhden erityisen tason, jolla toiminnanharjoittajien oikeudellisia velvollisuuksia täsmennetään. Rikosoikeudellinen arviointi ei näin ollen kokonaan tyhjenny lupaehtoihin. Toiminnanharjoittajalla on luvan lisäksi yleinen velvollisuus selvilläoloon toimintansa ympäristövaikutuksista ja pilaantumisen torjuntaan.

Blogitekstin pohjana olen käyttänyt Ympäristöjuridiikka-lehdessä keväällä 2015 yhdessä professori Jukka Mähösen kanssa julkaisemaa artikkeliamme.

 

Kesän aikana tiedotusvälineissä on käyty runsaasti keskustelua Fennovoima Oy:n omistussuhteista ja sen Hanhikiven ydinvoimalahankkeen kotimaisesta rahoituksesta. Samalla ydinvoimalahankkeen rakentamislupa on näyttäytynyt mediassa lähinnä poliittisena ratkaisuna. Ympäristöoikeudella ja lailla on kuitenkin keskeinen rooli lupapäätöksessä.

Fennovoima Oy on suunnitellut loppusijoittavansa käytetyn ydinpolttoaineen yhdessä muiden suomalaisten ydinjätehuoltovelvollisten, käytännössä Posiva Oy:n kanssa. Sopimukseen ei ole kuitenkaan päästy eikä Posiva Oy:n syksyllä käsiteltävä rakennuslupahakemus ydinjätteiden loppusijoittamisesta jätä tilaa Fennovoima Oy:n voimalan jätteille.

Valtioneuvoston 18.9.2014 Fennovoima Oy:lle myöntämässä periaateluvassa asetettiin kuuden vuoden määräaika kehittää eduskunnan vahvistamispäätöksen jälkeen suunnitelmaa ydinjätteen loppusijoittamisesta. Suunnitelman kehittäminen tarkoittaa käytännössä joko sopimusta Posivan Oy:n kanssa, jolloin ydinjäte sijoitetaan valmisteilla olevaan Eurajoen luolastoon, tai Fennovoima Oy:n oman loppusijoituspaikan valmistelua ja siihen liittyvän ympäristövaikutusten arvioinnin käynnistämistä. Periaatepäätöksessä korostetaan, että rakentamislupaa ei voida myöntää hankkeelle, jos nämä ehdot suunnitelman kehittämisestä eivät täyty määräajassa. Periaateluvan ongelmallinen kohta on ohjeeksi ymmärrettävä lausuma: ”Mikäli rakentamislupa myönnetään ennen mainitun kuuden vuoden määräajan päättymistä, valtioneuvosto asettaa sitä koskevan ehdon rakentamislupaan.”

Ydinergialain rakentamislupapäätös sisältää sekä hankkeen tarkoituksenmukaisuuden että oikeuskysymysten harkintaa. Ensimmäinen näistä on kansankielellä politiikkaa: ensiksi harkitaan, onko hanke yhteiskunnan kokonaisedun mukainen. Lähtökohtaisesti yleisen edun mukaisuus ratkaistaan, kun eduskunta vahvistaa ydinvoimalan periaateluvan. Toiseksi lupa myönnetään, jos rakentamisen oikeudelliset edellytykset täyttyvät. Ydinenergialain edellytyksiin sisältyy, että hakija osoittaa käytössään olevan riittävät ja asianmukaiset menetelmät ydinjätehuollon järjestämiselle ja ydinjätteiden loppusijoitukselle. Lain perusteluiden valossa hakijan on siis esitettävä lupaedellytysten täyttämiseksi suunnitelma, jota noudattaen ydinjätteet saatetaan turvalliseen olotilaan.

Ydinenergialaki ja suhteellisuusperiaate mahdollistavat, että lupaehtoja käytetään joissakin tilanteissa ohjaamaan rakentamista. Lupaehdoilla varmistetaan ydinturvallisuutta koskevien yleisten periaatteiden toteutuminen. Yleisten periaatteiden mukaan ydinenergian käytön on oltava turvallista ja siitä ei saa aiheutua vahinkoa ihmisille, ympäristölle tai omaisuudelle. Lisäksi Suomessa syntyneet ydinjätteet on sijoitettava pysyvästi Suomeen. Lupaan voidaan siis ottaa ehtoja ydinjätteiden loppusijoittamisesta Suomeen. Lupaehdot eivät kuitenkaan saa kokonaan syrjäyttää ydinenergialaissa asetettuja rakentamisen edellytyksiä. Esitöissä korostetaan, että esimerkiksi energiapoliittisilla syillä tehtävät lupaehtojen tarkistamiset eivät tule kysymykseen. Vastaavasti vain energiapoliittisilla syillä annettavat lupaehdot ovat kyseenalaisia, jos ne päätöksessä sivuuttavat laissa rakentamiselle asetetut ja ydinturvallisuutta koskevat lupaedellytykset.

Ydinvoimalan rakentamislupa on siis yhdistelmä sekä poliittista että oikeudellista harkintaa. Niillä on selvä yhteys, mutta poliittinen harkinta ei voi johtaa siihen, että lupaehdoilla vesitettäisiin laissa asetettuja oikeudellisia edellytyksiä ydinvoimalan rakentamiselle.

Fennovoima Oy:n on esittävä ennen rakentamislupapäätöstä suunnitelma, jolla ydinjätteiden loppusijoitus voidaan riittävästi ja asianmukaisesti toteuttaa. Lupaehtojen varaan asiaa ei voida valtioneuvoston päätöksessä jättää, sillä ydinjätteen loppusijoituksen hinnaksi on arvioitu esimerkiksi Posiva Oy:n hankkeessa 3,5 miljardia euroa. Valtion ydinjätehuoltorahaston varat ovat tällä hetkellä noin 2,1 miljardia euroa. Loppusijoituksen uskottavuus vaikuttaa myös merkittävästi siihen, onko hanke yhteiskunnan kokonaisedun mukainen. Ilman riittäviä ja asianmukaisia ydinjätteen loppusijoitussuunnitelmia myös toteutus voi lopulta jäädä muiden ydinjätehuoltovelvollisten ja valtion maksettavaksi.

 

Kansainvälisessä ihmisoikeuskeskustelussa on viime vuosina pohdittu, missä tilanteissa valtion vastuu ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisesta voidaan ulottaa valtion rajojen ulkopuolelle. Perinteisesti valtiolla on velvoite turvata ihmisoikeudet sen omalla maantieteellisellä alueella, mutta tulkintalinja on sittemmin muuttunut ja vastuuta on laajennettu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittyvä tulkintakäytäntö on ollut merkittävässä roolissa tässä keskustelussa. Toinen uudempi kehitysjatkumo Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut ympäristötapausten käsittely.

Vasta ilmestyneessä European Law Reporter-journaalissa pohdimme, onko Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ekstraterritoriaalisuutta käsittelevä oikeuskäytäntö todella niin suppeasti käytettävissä ympäristöä koskevissa tapauksissa kuin Bankovic-tapaus antoi ymmärtää. Artikkelissa tarkastellaan ekstraterritoriaalisuuden eri elementtejä ja käydään keskustelua kriteeristön mielekkyydestä. Erityisesti pyrimme kartoittamaan ekstraterritoriaalisuuteen liittyvien käsitteiden uudistamistarpeita, jotta aseellisten konfliktien yhteydessä käytettyä terminologiaa voidaan siirtää myös muun tyyppiseen ihmisoikeustilanteiseen kuten rajat ylittäviin ympäristövahinkoihin.

Tulkinnan lähtökohdaksi on otettu Euroopan ihmisoikeussopimuksen tarkoitus ja päämäärä. Keskeisenä tulkintaa ohjaavana periaatteena on estää sopimusvelvoitteiden kiertäminen. Valtioiden tulee toimia ihmisoikeusvelvoitteiden mukaisesti myös omien rajojensa ulkopuolella. Tällainen vastuu on kohdistunut eurooppalaisiin valtioihin niiden toimiessa esimerkiksi Irakissa.

Artikkelissa katsotaan, että EIT on lukkiutunut toistaiseksi hyvin tiukkaan poikkeukselliset olosuhteet (exceptional circumstances) terminologiaan, jota tulisi jatkossa tarkastella entistä kokonaisvaltaisemmin. Vahingon aiheuttamispaikan osalta sijainti ei ole keskeinen. Artikkeli myös linjaa, että effective control –vaatimus voi täyttyä myös siviilikontekstissa, vaikka perinteinen tulkinta on edellyttänyt aseellista konfliktia. Lisäksi artikkelin tarkastelussa nousee esiin, että valtion tietoisuus vahingollisesta toiminnasta madaltaa ekstraterritoriaalisen vastuun toteamiskynnystä. Viime aikojen terrorisminvastaiseen kampanjaan liittyvät CIA-lentoja ja salaisia vankiloita (black sites) koskevat tapaukset El-Masri v. Makedonia ja Al-Nashiri v. Puola ovat tästä hyvinä esimerkkeinä.

Artikkelin keskeinen väite on, että vaikka tämän hetkisessä ekstraterritoriaalisuutta koskevassa oikeuskäytännössä ei ole käsitelty toistaiseksi ympäristöhaittoja, ekstraterritoriaalisuuden yleiset opit ovat siirrettävissä uuteen kontekstiin. Analogian rakentaminen eri substanssialueille ja tulkinnallisten mallien siirtäminen EIT:n tuomioille tyypillistä ja ekstraterritoriaalisuus soveltuu siten myös ympäristöä koskeviin ihmisoikeusongelmiin.

Ekstraterritoriaalisten ympäristötapausten puute ei kerro siitä, etteikö EIT voisi käsitellä tällaisia tapauksia vastaisuudessa. Se kertoo ennemmin siitä, ettei aiheesta ole tehty riittävässä määrin valituksia. Jotta tulkintalinja kehittyy artikkelin hahmottelemaan suuntaan, tarvitaan strategista ajattelua ja litigaatiota rajat ylittävää ympäristövastuuta koskevien testitapausten avulla.

Useimmiten EIT:n uudet tulkintalinjat vaativat tuekseen laajaa vertailevaa ja tukevaa tutkimustietoa. Akateemisten tutkijoiden kuten Ghentin yliopiston Strasbourg Observers ryhmä tai kansalaisjärjestöjen kuten AIRE tai Liberty rooli näiden tietojen tarjoajana on ollut merkittävä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tärkeissä tapauksissa myöntänyt akateemisille tutkijoille tai järjestöille mahdollisuuden sivuväliintuloon.

Totesimme edellisessä kirjoituksessamme koskien YK:n erityisasiantuntija John H. Knoxin osalta, että mandaatin jatko on auki. YK:n Ihmisoikeusneuvosto päätti 26.3.2015 jatkaa professori Knoxin mandaattia ihmisoikeus ja ympäristö-painotteisena. Todennäköisesti YK-tasoltakin on siis odotettavissa kannanottoja ekstraterritoriaalisiin vastuukysymyksiin.

Artikkelimme European Law Reporterissa on saatavilla sähköisesti:

http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504171280

Kalastuslain kokonaisuudistus valmistui eduskunnassa aivan viime metreillä. Lakia valmisteltiin useita vuosia avoimessa ja osallistavassa prosessissa, ja mutkiakin mahtui matkan varrelle. Lopputulokseen voidaan kuitenkin olla suhteellisen tyytyväisiä ja odotukset lain suhteen ovat korkealla. Kalastusasiat herättävät aina voimakkaita intohimoja. Asiantuntevia näkemyksiä kalastuksen järjestämisen suhteen löytyy vähintään yhtä paljon kuin kalastajia. Lain tavoitteet ja perusperiaatteet ovat saaneet laajan tuen myös ns. kentältä. Yksityiskohdat sen sijaan jakavat mielipiteitä voimakkaasti.

Lainvalmistelijoiden tavoitteena oli alusta pitäen toteuttaa aito uudistus, eikä ainoastaan tehdä kosmeettisia rukkauksia vanhaan lakiin. Voimassaoleva, 1970-luvulla valmisteltu kalastuslaki on jäänyt monessa suhteessa ajastaan jälkeen, mikä näkyy konkreettisesti mm. äärimmäisen uhanalaisten kalakantojen määrän kasvuna. Uuden lain henki onkin nykyistä suojelupainotteisempi, korostaen kalastuksen säätelyä kalakantojen hoitokeinona sekä pyrkimystä kalakantojen luontaisen elinkierron ja monimuotoisuuden turvaamiseen.

Uuden kalastuslain punainen lanka kietoutuu parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon perustuvaan käytön ja hoidon suunnittelujärjestelmään, jonka avulla tavoitellaan elinvoimaisia, tuottavia ja monimuotoisia kalavaroja. Suunnittelujärjestelmää rakennettaessa pyrittiin sovittamaan se yhteen vesienhoidon suunnittelun kanssa.

Uuden lain lanseeraamat valtakunnalliset hoitosuunnitelmat ohjaavat aluetason suunnitelmia. Siitä huolimatta suunnittelujärjestelmä perustuu pitkälti alhaalta ylöspäin suuntautuvalle lähestymistavalle, jossa paikallisella toiminnalla on merkittävä rooli. Alueellisten käyttö- ja hoitosuunnitelmien lainsäädännöllistä painoarvoa, sisältövaatimuksia ja sitovuutta nostettiin nykyisestä. Niiden tulee perustua riittävästi selvitettyyn tilannekuvaan, jonka pohjalta kestävä kalastus ja kalavarojen hoitotoimenpiteet suunnitellaan.

Uudet, nykyistä suuremmat kalatalousalueet ovat keskeisessä asemassa suunnittelujärjestelmän toteuttajina ja ns. seuranta- ja ohjauspyörän pyörittäjinä. Käyttö- ja hoitosuunnitelmien toimeenpanossa kalastuksen järjestämisen ja valvonnan ohella kerätään tietoa mm. suunnitelman muutostarpeiden kartoittamiseksi sekä myös tutkimuskäyttöä varten. Seurantatietoon perustuva ja muutostarpeisiin reagoiva joustava sääntely tarvitsee tuekseen myös tehokkaan ja ajantasaisen neuvonnan ja tiedottamisen.

Perustuslakisyistä kalatalousviranomaisen eli ELY-keskuksen toimivaltuudet kalastusasioissa laajenivat. Tahtotilana on aito kumppanuus ja yhteistyö viranomaisten sekä alan toimijoiden kanssa. On muistettava, että ilman aktiivista ja toimivaa osakaskunta- ja kalatalousaluetoimintaa ei uudenkaan lain järjestelmä toimi halutulla tavalla.

Yhteistyön osalta katseet kohdistuvat uuden lain mukaisiin alueellisen kalatalouden yhteistyöryhmiin, joissa ovat edustettuina kalatalous- ja ympäristöjärjestöt, tutkimustahot, hallinto sekä kalatalousalueet. Yhteistyöryhmät tulevat olemaan tärkeässä roolissa mm. tutkimustiedon arvioimisessa ja systemaattisessa soveltamisessa aluetason suunnittelussa sekä erilaisten näkemysten ennakollisessa yhteensovittamisessa.

Kalastuslain valmistelussa jouduttiin sovittamaan yhteen erilaisia yhteiskunnallisia ja yksityisiä kalavarojen käyttöön ja hoitoon kohdistuvia intressejä. Valtiosääntöoikeuden näkökulmasta kyse oli pitkälti omaisuuden suojaa ja ympäristövastuuta koskevien perusoikeuksien välisestä tasapainoilusta, jossa kaiketi onnistuttiin vähintään kohtalaisesti. Vaikka usko lain läpimenoon oli ajoittain koetuksella ja turnauskestävyyttä vaadittiin, koimme erityisen suurta tyytyväisyyttä silloin, kun lakiehdotus sai perustuslakivaliokunnasta puhtaat paperit. Lainvalmistelutiimillemme kokonaisuudistuksen läpivienti oli monella tapaa opettavainen kokemus. Nyt voimmekin helpottuneina todeta, että kalastuksen säätelyn peruspilarit ovat vihdoin kunnossa!

 

Kuluneen vaalikauden aikana oli keskeinen ympäristöministeriön toimivaltaan kuuluva lainsäädäntö arvioinnin ja uudistuksen kohteena. Uusi ympäristönsuojelulaki (527/2014) tuli voimaan 1.9.2014 ja sen nojalla annettu asetus (713 /2014) 10.9.2014. Maankäyttö- ja rakennuslakiin (132/1999) kohdistui toimivuuden arviointi, jonka pohjalta vaalikauden lopulla ehdittiin lakiin tehdä eräitä muutoksia. Luonnonsuojelulain (1096/1996) uudistamisen 1. vaiheessa täsmennettiin lakia erityisesti EU-velvoitteiden osalta. Lisäksi lukuisia valtioneuvoston asetuksia on hyväksytty edellisellä vaalikaudella voimaan tulleen jätelain (646/2011) nojalla.

Tälläkin vaalikaudella lainsäädäntötyö on kohdistunut valtaosin voimassa olevan lainsäädännön uudistamiseen. Joukkoon mahtuu kuitenkin yksi aivan uusi ympäristösääntelyn kohde eli uusi ilmastolaki, jonka eduskunta hyväksyi viimeisellä istuntokaudellaan. Uusi laki parantaa pitkäjänteisen ilmastopolitiikan suunnittelua ja nosti Suomen ilmastosääntelyn edelläkävijämaiden joukkoon.

Monilta osin ympäristölainsäädännön uudistamisessa on ollut keskeisenä sysäyksenä EU-lainsäädännön kansallinen täytäntöönpano. Vaalikauden jälkipuoliskolla lainsäädäntömme uudistamisen keskeiseksi tavoitteeksi tuli menettelyjen sujuvoittaminen ensin hallituksen rakennepoliittisen ohjelman tavoitteena ja sen jälkeen yksittäisten säädöshankkeiden toimeksiantoihin kirjattuina konkreettisina tavoitteina. Voidaan todeta, että ympäristölainsäädännön uudistaminen on vahvasti keskittynyt menettelyjen kehittämiseen aineellisen lainsäädännön kehittämisen ollessa taka-alalla.

On oletettavissa, että menettelyjen sujuvoittaminen jatkuu seuraavallakin vaalikaudella, ovathan monet puolueet, ministeriöt ja intressiorganisaatiot tuoneet esille tavoitteen myös seuraavalle vaalikaudelle. Ympäristöministeriön asettama ministeri Lauri Tarastin johtama, ympäristömenettelyjen sujuvoittamista arvioinut ryhmä sai valmiiksi ehdotuksensa 10.3.2015 juuri vaalien kynnyksellä. Arviointiryhmä teki 19 tehtäväkokonaisuuden kehittämisehdotukset ympäristömenettelyjen sujuvoittamiseksi ilman että ympäristönsuojelun tavoitteista jouduttaisiin tinkimään. Osa ehdotuksista on toteutettavissa nopealla aikataululla ja osassa ehdotuksia vaaditaan perusteellisempaa selvittämistä.

Osa meneillään olevista lainsäädäntöuudistuksista ulottuu yli vaalikauden vaihdoksen kuten ympäristönsuojelulain uudistamishankkeen 3. vaihe, jossa valmistellaan kuluvan vuoden loppuun mennessä hallituksen esitys menettelyjen edelleen kehittämiseksi. Samoin vastikään asetetussa YVA-työryhmässä valmistellaan ehdotukset YVA-direktiivin muutosten kansalliseksi täytäntöön panemiseksi samoin kuin tarkastellaan mahdollisuutta integroida YVA-menettely nykyistä tiiviimmin kaavoituksen ja ympäristölupamenettelyyn. Samoin kuluvan vaalikauden lopulla aloitettiin luonnonsuojelulain uudistamisen 2. vaihe laajalla kansalaiskyselyllä. Näitä tuloksia hyödyntämällä ja uuden hallituksen tavoitteiden pohjalta aloitetaan lain uudistaminen tulevalla vaalikaudella.

Käytäntö on osoittanut, että lakien uudistamisessa neljän vuoden vaalikausi on lyhyt aika. Kuluvallakin vaalikaudella valtaosa merkittävistä lakiuudistuksista jäi eduskunnassa käsiteltäväksi viimeisen vuoden aikana. Ympäristölainsäädännön osalta aikataulutus ei kuitenkaan ollut hälyttävin. Ympäristölainsäädännön valmistelussa myönteistä on ollut vakiintunut yhteistyö ministeriön lainvalmistelijoiden ja eduskunnan ympäristövaliokunnan välillä. Omissa lainsäädäntöhankkeissamme saammekin kiittää valiokuntaa lakiehdotusten maaliin viennistä.

Tulevalla vaalikaudella liikkeelle lähtö hallituksen tavoitteiden pohjalta tapahtuvassa säädösvalmistelussa tulisi olla ripeää. Lainsäädäntöhankkeissa tarvittavan tietoperustan tärkeys korostuu entisestään. Valtioneuvoston strateginen tutkimusrahoitus on tuonut uusia mahdollisuuksia ja edistänyt ministeriöiden välistä yhteistyötä tutkimushankkeissa. Erityisesti ympäristölainsäädännön kehittämisessä ministeriöiden väliset raja-aidat tulisi olla matalia.

Lainvalmisteluun liittyvän selvitystarpeen kautta tulee entistä tärkeämmäksi lainvalmistelijoiden ja tutkijoiden välinen vuoropuhelu. Meidän lainvalmistelijoiden voimavarat ovat pitkälti sidottuja kulloisiinkin hallituksen tavoitteisiin ja EU:n tuomien velvoitteiden täyttämiseen. Tätä täydentämään tarvitaan ympäristösäädösten täytäntöönpanosta vastaavien viranomaisten kokemusta sekä alan tutkijoiden kautta saatavaa tietoa alan kansainvälisestä kehityksestä, kansallisen lainsäädännön sektorit ylittävää tarkastelua ja toisaalta erityiskysymysten syvällistä analysointia. Jospa aktivoituisimme käymään keskustelua ympäristölainsäädännön kehittämisestä myös SYS:n uudistetuilla sähköisillä sivuilla.

 

YK:n kehitys koskien ympäristöä ja ihmisoikeuksia on eriytynyt kansallisesta keskustelustamme, jossa hallinto-oikeudellinen traditio on vahva. YK:n ympäristöä ja ihmisoikeuksia arvioiva erityisraportoija, professori John H. Knox antoi 27.2.2015 kolmevuotisen mandaattikautensa päätteeksi raportin ympäristöä ja ihmisoikeuksia koskevista hyvistä käytännöistä. Vaikka YK:n keskustelu ei ole juurikaan näkynyt Suomessa, on Suomi näkynyt YK:ssa.

Suomalaisista innovaatioista nostettiin esiin eTarkkalija-sovellus, jonka avulla on mahdollista kerätä tietoa ympäristöä koskevasta päätöksenteosta. Samoin Harava-sovellus sai paikkansa hyvänä käytäntönä. Erilaiset demokratiakokeilut, kuten Alvari, saivat myös myönteistä palautetta. Lisäksi Suomen ja Tansanian kehitysyhteistyön mallit on mainittu.

Sen lisäksi, että suomalaisten innovaatioiden mainitseminen raportissa kannustanee jatkossakin toimimaan mallimaana, on Suomella opittavaa myös muiden maiden hyvistä käytännöistä. Raportin n. 100 hyvää käytäntöä ovat hyvä inspiraatiopankki, kun pohditaan ympäristöperusoikeuden jatkokehittämistä. Hyvät käytännöt on jaettu yhdeksään teemaan seuraavasti: prosessioikeudet yleisesti, ympäristötiedon saatavuus, osallistumisoikeuksien turvaaminen, ilmaisuvapauden ja kokoontumisvapauden turvaaminen, oikeusturvan takaaminen, substanssioikeudet, velvoitteet koskien ei-valtiollisia toimijoita, rajat ylittävät ympäristövahingot ja velvoitteet liittyen haavoittuviin ryhmiin.

Knoxin raportissa korostettiin tarvetta tutkia jatkossa etenkin rajat ylittävien ympäristöhaittojen, erityisesti ilmastonmuutoksen seurausten pohtimista. Pohjoismainen sopimus rajat ylittävistä haitoista nostettiin yhdeksi malliksi olemassa olevista ratkaisuista. Suomella voikin muiden pohjoismaiden kanssa olla jatkossa merkittävä suunnannäyttäjän rooli näissä kysymyksissä.

Toinen keskeinen alue jatkohuomiota ajatellen on ympäristöihmisoikeuksien puolustajien oikeuksien tehokkaampi turvaaminen. Tässä kehitysyhteistyön ihmisoikeusperustaisuus on tärkeässä asemassa. Tällä hetkellä ulkopolitiikan painopisteet, eli naiset ja alkuperäiskansat soveltuvat myös mainiosti ympäristöihmisoikeuksien edistämiseen.

Olimme Genevessä YK:n ihmisoikeusneuvostossa seuraamassa Knoxin raportin käsittelyä 9.3.2015. Ihmisoikeusneuvoston jäsenvaltioiden tai neuvostossa tarkkailijoina toimivien järjestöjen ja valtioiden puheenvuoroissa ei ilmennyt merkkejä siitä, etteikö ympäristö olisi jatkossakin tärkeä ihmisoikeusteema.

Tapaamisessamme Knoxin kanssa selvisi kuitenkin, että tällä hetkellä Genevessä käydään eri maiden välillä kädenvääntöä siitä, tulisiko mandaatin jatkua ympäristö ja ihmisoikeusteemaisena vai tulisiko fokus vaihtaa ilmastonmuutokseen ja ihmisoikeuksiin. Ympäristö ja ihmisoikeusteemaa ajavat maat haluaisivat pitää painopisteen hyviin käytäntöihin keskittyvänä, kun taas ilmastonmuutosta ja ihmisoikeuksia ajavat maat haluavat viedä fokusta huonojen maiden nuhteluun.

Maaliskuun loppuun mennessä selviää, millaiseksi jatkomandaatti muodostuu. Riippumatta lopputuloksesta John H. Knox on ilmoittanut kiinnostuksensa vierailla Suomessa, joko virallisella maavierailulla tai tiedetapahtuman yhteydessä. Jos mandaatissa katsotaan hyviä malleja, on Suomella mahdollisuus toivottaa toisen kerran YK:n erityisraportoija Suomeen.

Toisaalta, mandaatin painopisteen siirto huonojen maiden tutkimiseen ei estä sitä, että Knox vierailee Suomessa astetta akateemisemmassa roolissa. Knoxin Suomen vierailu olisi luonteva jatko sille keskustelulle, joka kävi vilkkaana ympäristöministeriön ja Tampereen yliopiston perustuslain 20 § toteutumisesta koskevan selvityksen aikana (2014).

John H. Knoxin raportti on saatavilla:

http://www.ohchr.org/EN/Issues/Environment/IEEnvironment/Pages/GoodPractices.aspx

Ympäristöministeriön ja Tampereen yliopiston 20§ toteutumista koskeva selvitys on saatavilla:

http://www.ym.fi/download/noname/%7BEEC13568-8CDF-4462-8169-6384ED0CC029%7D/103920

 

Planning, Law and Property Rights (PLPR) yhdistyksen yhdeksäs vuosittainen konferenssi järjestettiin tänä vuonna Thessalyn yliopiston kampuksella Volosissa, Kreikassa 25.–27.2.2015. Konferenssi saattoi yhteen yli 100 tutkijaa ja käytännön toimijaa eri puolilta maailmaa. Eurooppalainen edustus oli konferenssissa vahva, mutta vahva edustus Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Aasiasta ja Australiasta kertoo konferenssin kansainvälisyydestä. Skandinaviasta allekirjoittanut oli tällä kertaa tiettävästi ainoa osallistuja.

Temaattisesti konferenssin keskiössä olivat erityisesti maanomistusoikeuden kiistanalaisuus sekä erilaiset rajoitusperusteet. Konferenssin ensimmäinen keynote -esitys Yhdysvaltojen lunastuskäytäntöjen valtiosääntöoikeudellisista edellytyksistä (Edward J. Sullivan) valotti viime aikaista Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden käytäntöä lunastusedellytysten täyttymisen osalta. Toinen keynote -esitys koski Kreikan kaavoitusjärjestelmän uudistusta (Dimitris Melissas). Ehkä yleisöä shokeeraavin uutinen tältä osin oli, että nykyisin suurin osa Kreikan rakennuskannasta on voimassa olevan kaavoitus- ja rakennuslainsäädännön vastaista joko kokonaan tai osittain. Kolmannessa keynote -esityksessä Michel S. Zouboulakis valotti taloustieteellisestä näkökulmasta omistusoikeuden rakentumisen perusteita, joita Greg Lloyd pyrki neljännessä esityksessä horjuttamaan.

Muilta osin konferenssin teemat koskivat muun muassa kaavoituksen menetelmiä, ajallista ulottuvuutta ja kaavamuutoksia, maankäyttösopimuksia sekä kaavasääntelyn tulkinnanvaraisuutta. Tämän lisäksi keskiössä olivat muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutukset kiinteistöoikeuteen, ihmisoikeudet ja kaavoituksen sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kulttuuriperinnön suojelu sekä maa- ja vesialueiden käytön suunnitteluun liittyvät rajat ylittävät kysymykset. Eräänä erityisteemana keskityttiin myös merialuesuunnitteluun. Erityisteema-alueen alla käytiin mielenkiintoista keskustelua merialuesuunnittelun pilottihankkeista Välimeren alueella sekä viime syksynä voimaan tulleesta merialuesuunnittelun puitedirektiivistä.

Konferenssi järjestetään ensi vuonna 17.–19.2 Bernissä, Sveitsissä.

Lisätietoja: http://www.plpr-association.org