Hallintopakkoasiat ovat erityinen menettelyn laji. Menettelyn perusteiden selkeyttäminen olisi tarpeen, jotta viranomaisissa voitaisiin ensin erottaa hallintopakko muista jälkivalvonnan lajeista ja sitten keskittyä itse asiaan eli löytämään kaikkien oikeusturvaa toteuttava ja mahdollisimman hyvä ratkaisu useinkin hankalaan käytännön tilanteeseen.
Hallintopakkomenettely, tuo hallinnon viimekätinen keino saada lainvastainen menettely loppumaan sakon tai teettämisen uhalla, tuottaa jatkuvasti päänvaivaa. Valvontavirkamiehet kokevat olevansa hampaattomia ilman tätä keinoa, ja mieluiten hampaat pidettäisiin omassa suussa. Uutta ympäristönsuojelulakia valmisteltaessa 2013 ELY:jen ympäristöjohtajat saivat YSL-hallintopakkotoimivallan pidettyä ELY:illä, vaikka AVI:ien ympäristövastuualueiden johtajat olisivat mielellään myös ottaneet sen omiin virastoihinsa. Pitkään AVI:ssa ja sen edeltäjävirastoissa työskennelleenä en itse osannut kaivata vesilain hallintopakkojen lisäksi näitäkin omaan virastooni enkä liioin vastustaakaan muutosta.
Aloitettuani hallinto-oikeudessa syksyllä 2014 huomasin, että istunnoissa käydään yllättävän usein keskustelua siitä, onko jokin valituksessa esitetty seikka vaatimus, johon hallinto-oikeuden tulisi vastata – ja jos on kyse vaatimuksesta, millaista tai miten perusteltua vastausta meiltä edellytetään. Kun pöydällä on hallintopakkoasia, myös hallintovirkamiehen olisi hyvä kysyä näitä kysymyksiä itseltään.
Hallintopakko on asian mukaan joko kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen, ELY:n tai AVI:n ratkaistavana. Hallinto-oikeudesta katsottuna kaikilla näyttää olevan toisinaan vaikeuksia hahmottaa tilanteen edellyttämää menettelyä, joka poikkeaa tavanomaisesta valvonta-asian lupahakemuksen käsittelystä. Jopa asianosaispiiri voi olla vaikea määritellä eikä mielipiteenesittäjille pitäisi antaa suunvuoroa. Hallinto-oikeudessa on hankalaa paikata menettelyn puutteita.
Sain erinomaisen opin ympäristöasioissa kysymykseen tulevista menettelyistä, kun aloitin 1988 vesioikeudessa. Vanha vesilaki käsitti tuolloin koko valikoiman: lupa-asiat, valitusasiat, siviiliriidat, rikosasiat, kaikenlaiset korvausasiat ja hallintopakkoasiat. Menettelyt ovat sittemmin eriytyneet eri viranomaisiin. Hallintopakko tulee nykyään vain ennakko- ja jälkivalvontaan tottuneiden virkamiesten käsiteltäväksi. Kun päätösvalta on valvontaviranomaisella, on ymmärrettävästi erityisenä haasteena erottaa toisistaan muu valvonta ja valituskelpoiseen päätökseen johtava hallintopakkomenettely.
Vuosien varrella ja aiheesta lukuisten työtoverien kanssa käymieni keskustelujen kautta olen päätynyt siihen, että hallintopakko tuntuu hankalalta siksi, että ei olla jouduttu paljonkaan pohtimaan menettelyiden eroja. Joka viranomaisessa ei nykyisin ole lakimiehiä, joilta kysyä neuvoa, eikä tilanne ole heillekään välttämättä helppo. Ympäristöhallinnon seikkaperäinen ohjeistus tarjoaa asiakirjamalleja ja muutakin apua. Niissä käytetty sanasto tosin saattaa paikoin pikemmin sekoittaa asiaa kuin selventää sitä. Varsinkin vireillepanoasia hämmentää. Kun olen selittänyt ympäristöasioissa aloittaville kollegoille sen tarkoittavan hallintopakkohakemusta ja sen käsittelyä, ihmettely on heti loppunut.
Lainsäätäjällä puolestaan on vastuu hämmennyksestä, joka aiheutuu vireillepano-oikeuden sääntelystä. Näyttää siltä, että valvontaviranomaisella olisi etusija (jollei asia ole tullut vireille valvontaviranomaisen aloitteesta, asian voi panna vireille…) – mitä olisi tehtävä yksityisten tai yhdistysten vaatimuksille, jos hallintopakko on jo vireillä valvontaviranomaisen aloitteesta? Sylttytehdasta en ole löytänyt.
Sakon uhka on vakava asia. Hallintopakkomenettelyssä on korostetusti kysymys kaikkien osapuolten oikeusturvasta. Menettelysäännösten on tarkoitus palvella oikeusturvan toteuttamista. Auttaakseni ympäristöoikeuden eri rooleissa toimivia keskittymään itse asiaan eli käsittelemään sitä ilman turhaa menettelypähkäilyä, olen pitkään yrittänyt löytää aikaa kirjoittaa hallintopakon peruskysymyksistä artikkeli Ympäristöjuriikkaan, jonka tiedän leviävän laajalti alan toimijoiden piirissä. Viime keväänä siihen tuli tilaisuus jalkaleikkauksen jälkeisellä sairaslomalla. Kun vielä useampi kollega antoi reipasta palautetta, samoin YJ:n refereet, ja lopulta toimituskin auttoi viimeistelyssä, on artikkeli luettavissa uusimmassa numerossa. Tämä on silti vain pintaraapaisu muutamista kysymyksistä. Jatketaan keskustelua kukin omalla paikallamme!
Artikkelini ”Hallintopakkoasian käsittelyn ja relaatioiden peruskysymyksiä” (Ympäristöjuridiikka 3-4/2019, s. 30-51), löytyy täältä .
Jätä kommentti