Nykyisin korostetaan ilmaisullista selkeyttä. Tekstien tulee muodostua lyhyistä lauseista. Sivulauseita tulee välttää. Infinitiivi- ja partisiippirakenteita ei suositella. Asiakirjatekstissä on kartettava harvinaisia sanoja. Yhdyssanoja käytetään vain vakiintuneissa sanonnoissa. Muiden välimerkkien kuin pisteen käyttö ei ole suositeltavaa. Asia tulee ilmaista mahdollisimman lyhyesti. Samoja asioita saa toistaa eri lauseissa. Tautologia pitää lukijan tietoisena käsiteltävästä asiasta. Lukijat eivät aina ymmärrä tai havaitse asiaa eri sanoin ilmaistuna. Lukijalta ei tule vaatia ponnistusta eikä mielikuvitusta. Hän väsyy lukiessaan yli kahden lauseen virkerakenteita. Hän väsyy eikä lue. Todellisuudessa kirjoittamisen taito on muuta kuin lauseköyhyyttä.
Tuntuu siltä, kuin nykyisin pyrittäisiin korostamaan kielellisen ilmaisun oletettua selkeyttä köyhdyttämällä rikkaan kielen sanastollista ja rakenteellista monipuolisuutta, joka kuitenkin kaikissa kielissä on merkki kielen ja kansan historiallisesta kehityksestä ja kulttuurista, eri aikojen tavoista ja ajattelusta, kun ei nykyisessä kielihuollossa mielletä väkinäisesti lyhyiden virkkeiden käyttöön usein liittyvää esteettistä vajetta tai tyylin puutetta, puhumattakaan siitä, että keinotekoisen lyhyistä ilmaisuista varsin yleisesti puuttuu pohdinnallinen ulottuvuus, mikä ilmenee siitä jo kauan tunnetusta käsityksestä, että ajattelun rakenne ei ole konemaista erillisten ajatusten luettelemista, vaan erilaisten vaihtoehtoisten ajatusmahdollisuuksien keskinäistä punnintaa sen hahmottamiseksi, mikä puhujan tai kirjoittajan sanoma olisi, eikä tällöin tule sivuuttaa sitäkään, että kieli on, etenkin eurooppalaisten suurten kulttuurikielten alueilla, sivistyneisyyden mitta, mikä tietenkin saattaa johtaa välillä teennäisen monimutkaisiinkin lauserakenteisiin, mutta niissä kulttuureissa ihminen, joka ei hallitse kielensä ominaisuuksia sillä tavoin, että hän osaisi niitä koko laajuudessaan, niin sanastollisesti kuin ajatuksen rakenteen kannalta, hyödyntää ja siten omalta osaltaan rikastuttaa oman kielen kehitystä, koetaan usein nimenomaan kulttuurisesti ja sivistyksellisesti alkeellisen koulutuksen saaneeksi tai muutoin kielellisiltä taidoiltaan köyhäksi, eikä tässä suhteessa merkitystä ole sillä mielestäni hieman virheellisellä oletuksella, että moderni eurooppalainen tai amerikkalainen proosa jotenkin erityisesti arvostaisi katkokielisiä rakenteita, sillä todellisuus on kirjallisuutta tarkasteltaessa varsin erilainen, mikä tietenkin johtuu aidon kirjoittajan, ei vain luovan kirjailijan, vaan myös esimerkiksi tuomarin tai asianajajan, kyvystä esittää sanomassaan mahdollisimman monia merkityksellisiä, ehkä joissakin tilanteissa myös vain taidearvoltaan tunnistettavia yksityiskohtia niitä samalla punniten, järjestäen ja lukijan mielikuvitusta tai päättelyä ruokkien, perinteisesti tärkeässä retorisessakin tarkoituksessa, mutta ei vain tuossa suhteessa, vaan myös hyödyntäen oman kielensä ja kulttuurinsa tarjoamia aarteita, jotka katoaisivat, ellei niitä viljeltäisi ja sillä tavoin myös ruokittaisi ja juuri niitä käyttämällä säilytettäisi nykyajan materialistisessa yhteiskunnassa uhattuina olevia humanistisia ja esteettisiä arvoja, ehkä moraalisiakin, kun köyhä kieli ja sitä ruokkivat virallistahot toimillaan lähes estävät tai ainakin jarruttavat sellaisen kulttuuripiirteen säilymistä, kulttuurin, joka perustuu keskeisesti myös aineettomiin, oman kielen ja sivistystason tarjoamiin, erityisesti juuri historiallisen kehityksen suomiin arvotekijöihin, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että käännettäessä vieraskielisen tekstinmonipolvisia lauserakenteita ne usein suomennoksissa pilkotaan pistein erotetuiksi lyhyiksi lauseiksi, jolloin tietenkin kääntäjän työ saattaa helpottua, mutta väittäisin, että merkittävä osa alkuperäisen teoksen viestistä ja nautinnollisesta arvosta katoaa kieliköyhäilyn myötä, vaikka tätä ei tietysti sillä tavoin tule yleistää, että joissakin tapauksissa tuollainen menettely saattaa olla perusteltuakin, etenkin asiaproosallisissa suomennoksissa, tosin ei aina silloinkaan, koska jokin koko alkuperäistä pitkää, esimerkiksi filosofisen teorian virkettä koskeva ilmaus saattaa vaikuttaa laajan tekstin sisältöön kokonaisuudessaan, mikä sitten pilkkomisessa jää ehkä vain yhden lauseen välittämäksi asiaksi ja saattaa siten antaa asiasta lukijalle vääristyneen eli kyseisen seikan sivuuttavan käsityksen, mikä siis osaltaan puoltaisi tarpeen vaatiessa sitä, että asetetaan tekstin sisältö ja joskus rakennekin etusijalle, vaikka silloin jouduttaisiin luopumaan suositellusta ja nykyään ihannoidusta lyhyiden lauseiden tavoitteesta, jonka oletetaan antavan selkeyttä, mutta joka ei ehkä aina kuitenkaan ilmaise tai vastaa tavoiteltua sanomaa.
Jos edellinen kappale olisi kirjoitettu toisella kielellä (mikä ei olisi tavatonta) ja se pitäisi suomentaa, houkutus panna pisteitä väliin olisi suuri. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten alkuperäinen teksti muuttuisi, jos sen kääntäisi esimerkiksi englanniksi ja sitten, alkuperätekstiä tuntematta, takaisin suomeksi. Veikkaan, että pisteitä tulisi kosolti, mutta miten kävisi viestin?
