Year: 2016

SYS myönsi Laura Leinolle kirjoittajapalkinnon Ympäristöjuridiikka-lehden vuosien 2011-2015 parhaasta artikkelista. Palkituksi tuli lehden numerossa 1/2015 julkaistu referee-artikkeli Korvaavat toimenpiteet pienialaisten luontokohteiden suojelusta poikettaessa. Artikkelin voi saada Edilex palvelun kautta.

Esityksen palkittavasta artikkelista tekivät hallintoneuvos Kari Kuusiniemi ja professori Tapio Määttä. Heidän mukaansa ’Leinon artikkeli on poikkeuksellisen monitieteinen kirjoitus käytännössä tärkeästä aihepiiristä. Kysymyksenasettelu on innovatiivinen. Kirjoittaja esittää hyvin argumentoituja lainsäädännön kehittämisideoita tulkintasuositusten ohella. Kansainvälistä lähdeaineistoa on hyödynnetty ansiokkaasti.’

Kirjoittajan tiivistelmä palkitusta artikkelista:

Voidaanko luonnonsuojelulain poikkeuslupasääntelyä joustavoittaa suojelun tavoitteita vaarantamatta?

Ympäristöä koskevan sääntelyn keventäminen ja joustavoittaminen on hallituksen linjausten myötä noussut keskusteluun myös oikeustieteen alalla. Samanaikaisesti tunnustetaan kuitenkin yhä laajemmin, että edes nykyisen tasoinen lainsäädäntömme ei ole onnistunut turvaamaan luonnon monimuotoisuuden säilymistä riittävällä tasolla. Tähän aihepiiriin sijoittuu ympäristöjuridiikassa julkaistu artikkelini ”korvaavat toimenpiteet pienialaisten luontokohteiden suojelusta poikettaessa”, jossa pohdin kompensaatiota keinona sääntelyn joustavuuden ja suojelutavoitteiden yhteensovittamiseen.

Luonnon monimuotoisuuden suojelu on perinteisesti rakentunut alue- ja lajisuojelua painottavan luonnonsuojelulainsäädännön varaan. Uusimpien lajien uhanalaisuutta käsittelevien arvioiden perusteella voidaan todeta, ettei tällaisella sääntelyllä ole onnistuttu turvaamaan monimuotoisuuden säilymistä halutulla tasolla. Toisaalta suojelun kohdentaminen enenemässä määrin varsinaisten suojelualueiden ulkopuolelle on tuonut mukanaan uusia haasteita suojelun ja muun toiminnan tarpeiden yhteensovittamisesta. Erityisesti pienialaisten kohteiden suojelun kustannukset ja saavutetut suojeluhyödyt eivät välttämättä aina ole suhteessa toisiinsa.

Yksi mahdollinen keino kehittää sääntelyä näiden pienialaisten kohteiden osalta on korvaavien toimenpiteiden hyödyntäminen. Korvaavilla toimenpiteillä tarkoitetaan yksinkertaistaen sitä, että lain suojelemia luontoarvoja saadaan tietyltä alueelta hävittää, mikäli ne korvataan toisaalla vastaavilla arvoilla. Käytännössä nämä korvaavat toimenpiteet voivat olla esimerkiksi uusien korvaavien suojelualueiden hankkimista tai elinympäristökunnostuksia. Edellytyksenä valittaville toimenpiteille on se, että niillä saadaan säilytettyä suojelun taso vähintään vastaavana kuin aiemmassa tilanteessa. Varovaisuusperiaate huomioiden tämä edellyttää, että korvaavien toimenpiteiden arvo tulee suojellun luontoarvon kannalta olla suurempi kuin hävitettävällä kohteella.

Tällä hetkellä Suomessa ei ole sääntelyä korvaaviin toimenpiteisiin liittyen lukuun ottamatta Natura 2000 -verkoston alueita koskevaa kompensaatiosäännöstä, jota ei ole vielä koskaan sovellettu. Näkemykseni mukaan korvaavat toimenpiteet voisivat kuitenkin tarjota keinon joustavoittaa poikkeuslupasääntelyä pienialaisten luontokohteiden kohdalla ja niistä olisi mahdollista säätää luonnonsuojelulaissa suhteellisen vähäisin muutoksin.

Periaatteessa luonnonsuojelulain mukaisen poikkeusluvan edellytysten sitominen korvaavien toimenpiteiden toteuttamiseen mahdollistaisi sekä suojelun tason säilyttämisen ennallaan että lupamenettelyn joustavoittamisen. Toisaalta käytännössä korvaavista toimenpiteistä päättäminen ja niiden toteuttaminen lisäisivät hallinnollista taakkaa todennäköisesti sekä lupaviranomaisen että luvanhakijan taholla. Kaiken kaikkiaan lienee selvää, etteivät korvaavat toimenpiteet yksin ratkaise sääntelyn joustavuuteen ja suojelun tehokkuuteen liittyviä ongelmia, mutta nähdäkseni ne ansaitsisivat nykyistä merkittävämmän roolin tulevassa sääntelyssä.

Kävin katsomassa elokuvan Jättiläinen. Elokuva kuvasi Talvivaaran ympäristöluvan päätöksentekoa aluehallintovirastossa. Elokuvasta tuli surullinen mieli. Siinä annettiin ymmärtää, että päätöksentekoon vaikuttivat ulkopuoliset tekijät. Alueen työllisyys, valtiovallan toiveet ja rahoittajien odotukset leimasivat elokuvassa ympäristöluvan päätöksentekoa. Elokuvassa näkyi epäluottamus päätöksentekoprosessiin. Ympäristökysymykset lakaistiin elokuvan mukaan maton alle. Vasta nuorimman ympäristöneuvoksen herääminen sankarillisesti omaa etuaan tavoittelemattomaan päätöksentekoon elokuvan loppuvaiheessa johti ympäristökysymysten huomioon ottamiseen ja sen pelastamiseen, mikä enää pelastettavissa oli.

Elokuvaa katsoessa tuli mieleeni osallistumiseni Brasiliassa marraskuussa 2014 Kansainvälisen tuomariliiton kokoukseen. Siellä olivat erityisaiheena ympäristöasiat. Varsinkin Etelä-Amerikan valtioiden tuomarit kertoivat, että ympäristöasioiden päätöksentekoa ohjaavat usein korporaatiot ja korruptio. Entisenä vesioikeustuomarina ajattelin, etteivät nämä seikat ainakaan Suomessa eikä EU:n alueella rasita päätöksentekoa. Siten en ollut erityisen kiinnostunut kokouksessa esitetyistä vaatimuksista, että tuomareiden tulee olla rohkeita päätöksenteossaan. Tuomarin asemassa olevan henkilön päätöksentekoa eivät ohjaa asiaan vaikuttamattomat ulkopuoliset paineet. Tuomarin ei tarvitse olla erityisen rohkea tai sankarillinen.

Elokuva on tietenkin fiktio. Kuitenkin se panee kysymään, onko päätöksentekoa koskeva epäluottamus laaja ilmiö. Tulisiko kansalaisten luottamusta ympäristöasioiden päätöksenkoon erityisesti tutkia?

Lisäksi elokuva pani minut jälleen kysymään, olisiko Suomessa luottamuksen kannalta ollut parempi valita vuoden 2000 alusta hallinnollisen päätöksentekomallin sijasta Ruotsin esimerkin mukaisesti ympäristöoikeusjärjestelmä. Ruotsissa en ole havainnut olleen ongelmia.

Ilmastonmuutosta koskevan YK:n puitesopimuksen osapuolten 21. konferenssi hyväksyi 12.12.2015 Pariisin ilmastosopimuksen tekstin yli kaksi viikkoa kestäneen Pariisin kokouksen päätteeksi. Pariisin sopimuksen hyväksyminen on monessa suhteessa merkittävä käänteentekevä saavutus. Se on yhtäältä pitkällisen neuvotteluprosessin lopputulos ja toisaalta heijastaa uuden aikakauden alkua.

Pariisin sopimuksen neuvotteluprosessi käynnistettiin vuonna 2011 Durbanissa, Etelä-Afrikassa, pidetyssä ilmastosopimuksen 17. konferenssissa, jossa sovittiin sekä maailmanlaajuista sopimusta koskevasta neuvotteluprosessin aloittamisesta että Kioton pöytäkirjan vuodet 2013 -2020 kattavasta toisesta velvoitekaudesta. Uutta sopimusta koskevia neuvotteluita käytiin erillisessä ilmastosopimuksen konferenssin alaisessa työryhmässä (Ad Hoc Working Group on the Durban Platform for Enhanced Action, ADP). Työryhmä päätti työnsä nyt pidetyssä Pariisin kokouksessa.

Oikeudellisessa mielessä Pariisin sopimus on valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen mukainen valtiosopimus. Sopimusteksti on 12 sivua pitkä ja koostuu 29 artiklasta. Sopimus sisältää määräykset muun muassa päästöjen vähentämisestä, trooppisesta metsäkadosta ja metsien heikkenemisestä, päästökauppamekanismeista, sopeutumisesta, vahingoista ja menetyksistä, ilmastorahoituksesta, teknologian kehittämisestä ja siirrosta, toimintavalmiuksien parantamisesta, koulutuksesta ja kansalaisten tietoisuuden parantamisesta, läpinäkyvyydestä, väliarvioinnista, sopimuselimistä sekä toimeenpanon ja noudattamisen helpottamisesta. Lisäksi sopimuksessa on yleinen osa ja sopimuksen loppumääräykset.

Sopimuksen mukaan koko maailman päästöjen ja hiilinielujen tulee olla tasapainossa kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolla. Maapallon keskilämpötilan nousu tulee rajoittaa selvästi alle kahteen asteeseen ja lisäksi pitää pyrkiä toimiin, joilla lämpeneminen saataisiin rajattua alle 1.5 asteeseen. Kaikki valtiot ovat jatkossa velvoitettuja suunnittelemaan ja toteuttamaan päästövähennyksiä sekä raportoimaan päästöistään ja etenemisestään kohti tavoitetta. Pariisin sopimus pohjautuu niin kutsuttuun alhaalta ylöspäin perustuvaan lähestymistapaan, jonka mukaan valtiot määrittelevät kansallisesti ilmastotoimensa. Toimien pitää kuitenkin kiristyä ajan myötä. Pariisin sopimus koskee vuoden 2020 jälkeistä aikaa. Sopimuksen toimeenpanossa tehdään säännöllisiä eri osa-alueet kattavia väliarviointeja viiden vuoden välein. Valtioiden ilmastotoimet kirjataan ilmastosopimuksen ylläpitämään julkiseen rekisteriin.

Pariisin kokouksessa hyväksyttiin myös ilmastosopimuksen osapuolikokouspäätös, joka sisältää Pariisin sopimusta täydentäviä elementtejä. Lisäksi päätöksessä on useita jatkotyötä koskevia valtuutuksia, joiden perusteella ilmastosopimuksen piirissä valmistellaan Pariisin sopimuksen toimeenpanoa koskevia luonnospäätöksiä, jotka Pariisin sopimuksen osapuolikokouksen on sittemmin tarkoitus hyväksyä sopimuksen tultua voimaan.

Pariisiin sopimuksen aikaansaamista on laajasti kiitetty ympäri maailmaa. Samalla on kuitenkin todettu, että sopimus ei ymmärrettävästi ole täydellinen sopimus, vaan on monessa suhteessa kompromissi. Sopimuksen sanamuodot räätälöitiin niin, että mahdollisimman moni maa voisi sitoutua siihen samoin kuin tulevaan sopimusyhteistyöhön.

Pariisin sopimus on avoinna allekirjoitettavaksi YK:n päämajassa New Yorkissa 22.4.2016–21.4.2017. YK:n pääsihteeri järjestää allekirjoitusseremonian 22.4.2016. Ympäristöministeriön on tarkoitus järjestää vuoden 2016 puolella lausuntokierros sopimuksen allekirjoittamisesta. Tämän jälkeen Pariisin sopimuksen ratifioinnista tai hyväksymisestä Suomen puolesta päätetään erikseen noudattaen valtiosopimukseen sitoutumista koskevia menettelyjä. EU:n allekirjoitusta ja ratifiointia valmistellaan puolestaan noudattaen EU-menettelyjä.

Pariisin sopimus tulee kansainvälisesti voimaan, kun vähintään 55 osapuolta, joiden yhteenlaskettu päästömäärä edustaa vähintään 55 prosenttia globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä on tallettanut ratifiointi- tai hyväksymisasiakirjansa. Maiden ilmoittamien alustavien ilmastotoimien perusteella voidaan olettaa, että Parisiin sopimuksen päästöjen kattavuus nousee merkittävästi korkeammalle kuin 55 %. Pariisin kokoukseen loppuun mennessä nimittäin 187 valtioita, joiden osuus maailman kasvihuonekaasupäästöjen kokonaispäästöistä on yli 95 %:a, olivat toimittaneet alustavat kansalliset määritellyt ilmastotavoitteensa.

Tässä vaiheessa on vielä ennenaikaista arvioida Pariisin sopimuksen tulevaa vaikutusta. Sopimus mahdollistaa kuitenkin maailmanlaajuisen ja kattavan sopimusyhteistyön ilmastoasioissa. Sopimuksen myötä valtiot ovat ilmastoasioissa siirtymässä pitkällisestä neuvotteluvaiheesta yhä korostuneemmin toimenpanovaiheeseen.

Nykyisin korostetaan ilmaisullista selkeyttä. Tekstien tulee muodostua lyhyistä lauseista. Sivulauseita tulee välttää. Infinitiivi- ja partisiippirakenteita ei suositella. Asiakirjatekstissä on kartettava harvinaisia sanoja. Yhdyssanoja käytetään vain vakiintuneissa sanonnoissa. Muiden välimerkkien kuin pisteen käyttö ei ole suositeltavaa. Asia tulee ilmaista mahdollisimman lyhyesti. Samoja asioita saa toistaa eri lauseissa. Tautologia pitää lukijan tietoisena käsiteltävästä asiasta. Lukijat eivät aina ymmärrä tai havaitse asiaa eri sanoin ilmaistuna. Lukijalta ei tule vaatia ponnistusta eikä mielikuvitusta. Hän väsyy lukiessaan yli kahden lauseen virkerakenteita. Hän väsyy eikä lue. Todellisuudessa kirjoittamisen taito on muuta kuin lauseköyhyyttä.

Tuntuu siltä, kuin nykyisin pyrittäisiin korostamaan kielellisen ilmaisun oletettua selkeyttä köyhdyttämällä rikkaan kielen sanastollista ja rakenteellista monipuolisuutta, joka kuitenkin kaikissa kielissä on merkki kielen ja kansan historiallisesta kehityksestä ja kulttuurista, eri aikojen tavoista ja ajattelusta, kun ei nykyisessä kielihuollossa mielletä väkinäisesti lyhyiden virkkeiden käyttöön usein liittyvää esteettistä vajetta tai tyylin puutetta, puhumattakaan siitä, että keinotekoisen lyhyistä ilmaisuista varsin yleisesti puuttuu pohdinnallinen ulottuvuus, mikä ilmenee siitä jo kauan tunnetusta käsityksestä, että ajattelun rakenne ei ole konemaista erillisten ajatusten luettelemista, vaan erilaisten vaihtoehtoisten ajatusmahdollisuuksien keskinäistä punnintaa sen hahmottamiseksi, mikä puhujan tai kirjoittajan sanoma olisi, eikä tällöin tule sivuuttaa sitäkään, että kieli on, etenkin eurooppalaisten suurten kulttuurikielten alueilla, sivistyneisyyden mitta, mikä tietenkin saattaa johtaa välillä teennäisen monimutkaisiinkin lauserakenteisiin, mutta niissä kulttuureissa ihminen, joka ei hallitse kielensä ominaisuuksia sillä tavoin, että hän osaisi niitä koko laajuudessaan, niin sanastollisesti kuin ajatuksen rakenteen kannalta, hyödyntää ja siten omalta osaltaan rikastuttaa oman kielen kehitystä, koetaan usein nimenomaan kulttuurisesti ja sivistyksellisesti alkeellisen koulutuksen saaneeksi tai muutoin kielellisiltä taidoiltaan köyhäksi, eikä tässä suhteessa merkitystä ole sillä mielestäni hieman virheellisellä oletuksella, että moderni eurooppalainen tai amerikkalainen proosa jotenkin erityisesti arvostaisi katkokielisiä rakenteita, sillä todellisuus on kirjallisuutta tarkasteltaessa varsin erilainen, mikä tietenkin johtuu aidon kirjoittajan, ei vain luovan kirjailijan, vaan myös esimerkiksi tuomarin tai asianajajan, kyvystä esittää sanomassaan mahdollisimman monia merkityksellisiä, ehkä joissakin tilanteissa myös vain taidearvoltaan tunnistettavia yksityiskohtia niitä samalla punniten, järjestäen ja lukijan mielikuvitusta tai päättelyä ruokkien, perinteisesti tärkeässä retorisessakin tarkoituksessa, mutta ei vain tuossa suhteessa, vaan myös hyödyntäen oman kielensä ja kulttuurinsa tarjoamia aarteita, jotka katoaisivat, ellei niitä viljeltäisi ja sillä tavoin myös ruokittaisi ja juuri niitä käyttämällä säilytettäisi nykyajan materialistisessa yhteiskunnassa uhattuina olevia humanistisia ja esteettisiä arvoja, ehkä moraalisiakin, kun köyhä kieli ja sitä ruokkivat virallistahot toimillaan lähes estävät tai ainakin jarruttavat sellaisen kulttuuripiirteen säilymistä, kulttuurin, joka perustuu keskeisesti myös aineettomiin, oman kielen ja sivistystason tarjoamiin, erityisesti juuri historiallisen kehityksen suomiin arvotekijöihin, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että käännettäessä vieraskielisen tekstinmonipolvisia lauserakenteita ne usein suomennoksissa pilkotaan pistein erotetuiksi lyhyiksi lauseiksi, jolloin tietenkin kääntäjän työ saattaa helpottua, mutta väittäisin, että merkittävä osa alkuperäisen teoksen viestistä ja nautinnollisesta arvosta katoaa kieliköyhäilyn myötä, vaikka tätä ei tietysti sillä tavoin tule yleistää, että joissakin tapauksissa tuollainen menettely saattaa olla perusteltuakin, etenkin asiaproosallisissa suomennoksissa, tosin ei aina silloinkaan, koska jokin koko alkuperäistä pitkää, esimerkiksi filosofisen teorian virkettä koskeva ilmaus saattaa vaikuttaa laajan tekstin sisältöön kokonaisuudessaan, mikä sitten pilkkomisessa jää ehkä vain yhden lauseen välittämäksi asiaksi ja saattaa siten antaa asiasta lukijalle vääristyneen eli kyseisen seikan sivuuttavan käsityksen, mikä siis osaltaan puoltaisi tarpeen vaatiessa sitä, että asetetaan tekstin sisältö ja joskus rakennekin etusijalle, vaikka silloin jouduttaisiin luopumaan suositellusta ja nykyään ihannoidusta lyhyiden lauseiden tavoitteesta, jonka oletetaan antavan selkeyttä, mutta joka ei ehkä aina kuitenkaan ilmaise tai vastaa tavoiteltua sanomaa.

Jos edellinen kappale olisi kirjoitettu toisella kielellä (mikä ei olisi tavatonta) ja se pitäisi suomentaa, houkutus panna pisteitä väliin olisi suuri. Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten alkuperäinen teksti muuttuisi, jos sen kääntäisi esimerkiksi englanniksi ja sitten, alkuperätekstiä tuntematta, takaisin suomeksi. Veikkaan, että pisteitä tulisi kosolti, mutta miten kävisi viestin?