2015 – Sivu 2 – Suomen ympäristöoikeustieteen seura

20.2.2015sysry Ei kommentteja

Heidi Andersson: Kelluvat mökit – rantarakentamistako?

Sysmän kunnan omistaman yleisen leirintäalueen edustalle vesialueelle kaavaillaan kymmentä kelluvaa, 74m² suuruista lomamökkiä. Kunnan päättäjät tarttuivat yksityisen yrittäjän ideaan ja solmittiin lähes 9000 m² suuruisen vesialueen vuokrasopimus kunnan ja yrittäjän kesken. Sen jälkeen kunnanvaltuusto päätti ryhtyä muuttamaan asemakaavaa siten, että veden päälle rakentaminen tulisi mahdolliseksi. Sitä ennen mökkiyrittäjän on ollut määrä hakea poikkeamislupaa kahden mökin rakentamiselle.

Ranta-alueiden rakentamista koskeva sääntely tähtää ranta-alueiden suunnitelmalliseen käyttämiseen rantaluonnon ja -maiseman sekä rantojen virkistyskäyttötarpeiden suojelemiseksi.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa on kyse paitsi luontoarvoista, myös yksityisen ja yleisen edun (leirintäalueen vapaa käyttö) vastakkainasettelusta. Veden päälle rakentamista ei puolla myöskään se, että kunnassa olisi pulaa maasta. Tapaukseen soveltuu kääntäen KHO 1991 A 70: Yleistä retkeily- ja ulkoilualuetta ei rantakaavassa voitu sijoittaa jo olemassa olevan loma-asutuksen välittömään läheisyyteen.

Maankäyttö- ja rakennuslaki ei sinänsä aseta esteitä tontin muodostamiselle vesialueelle ja sille rakentamiselle. Rantavyöhykkeen käsite ei ulotu veteen, joten ranta-alueiden rakentamista koskevan sääntelyn tarkoitus ei ahtaasti tulkiten toteudu. Tämän sääntelyn tarkoituksena on rannoilla tapahtuvien muutosten kontrollointi maisemaan, rantaluontoon ja osittain myös yleiseen virkistyskäyttöön (vapaat, jokamiehenoikeudella käytettävät rannat). On vaikea ymmärtää, ettei ranta-alueiden rakentamista koskeva sääntely koskisi vesialueille rakentamista.

Sysmän tapauksessa majoitusrakennusten ympäristölliset ja luonnonsuojelulliset vaikutukset suunnittelualueella olisivat liian suuret ja riskialttiit, maisemallisia seikkoja unohtamatta. Kaavoitusprosessissa tulee ottaa huomioon mm. MRL:n 9 §:stä ilmenevät hankkeen tai toiminnan aiheuttamat välittömät ja välilliset vaikutukset alueella ja sen ulkopuolella. Rantarakentamisessa on nähty tarpeelliseksi asettaa tiukempia sisältövaatimuksia tavalliseen maarakentamiseen nähden, sillä ranta-alueille katsotaan sisältyvän erityistä maisemallista herkkyyttä sekä muita luontoa ja virkistystä koskevia seikkoja. MRL 73.1 §:n erityisten sisältövaatimusten mukaan laadittaessa ranta-asemakaavaa pääasiassa loma-asutuksen järjestämiseksi ranta-alueella on ensisijaisesti katsottava, soveltuuko suunniteltu rakentaminen ja muu maankäyttö rantamaisemaan ja muuhun ympäristöön ja jääkö ranta-alueille riittävästi yhtenäistä rakentamatonta aluetta. Muutoinkin on ensisijassa huomioitava maisema-arvot (MRL 73.1 § 2-k).

Hallituksen esityksessä (HE 79/1996 vp.) todetaan:” luonnontilainen ranta on käytännössä uusiutumaton luonnonvara. Rantoja tulee sen vuoksi käyttää kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. (…) Rantojen kestävä käyttö edellyttää siten ennen kaikkea niiden säästeliästä käyttöä.” Näiden periaatteiden voidaan katsoa koskevan myös vesialueiden käyttöä. Myös vesienhoitolain 1 §:ssä mainitaan vesien kestävä käyttö.

Erityisesti kelluvien mökkien maisemavaikutuksille on vaikeaa löytää oikeutusta rantarakentamista koskevien sisältövaatimusten nojalla. Kelluvien mökkien maisemointi on suorastaan mahdotonta rantarakentamisen erityissääntelyn perusteella. Kelluvien majoitusrakennusten haitallisia vaikutuksia ei pystytä täysin poistamaan. Sysmän kelluvat mökit tulevat peittämään järvinäkymän rannalta Päijänteelle ja toisinpäin. Kelluvat mökit ja niiden logistiikka myös häiritsevät leirintä-alueen muuta käyttöä.

Kelluvien mökkien ympäristövaikutukset ovat oma ongelmakokonaisuutensa. Jos kelluvia mökkejä sijoitetaan mataliin lahtiin, voidaan pohjaa joutua ruoppaamaan riittävän vesisyvyyden saavuttamiseksi. Tällöin tarvitaan ympäristölupa. Ruoppaaminen saattaa nostaa myrkyllistä sedimenttiä pohjasta. Myös mökkien sijaintipaikan suojaisuus on selvitettävä, ts. onko se sellainen, jossa jäät eivät pääse liikkumaan. Jos kelluvien mökkien alueita pidetään talvella jäättöminä kiertopumppujen avulla, voi tällä olla vaikutuksia vesiluontoon. Edelleen mökkien pohjien materiaalit ja pinnoitteet ja katoilta tulevien hulevesien käsittely tulee suunnitella siten, etteivät ne aiheuta ympäristöhaittoja.

Tätä kirjoitettaessa kelluvien mökkien kohtalo Sysmän kunnassa on vielä avoin, koska kaavoitusprosessi on kesken. On ilmeistä, että siitä tullaan valittamaan. Aikaisemmat kokemukset kelluvista rakennuksista eivät ole olleet rohkaisevia: Porin Reposaareen rakennetut kelluvat mökit jäivät myymättä moneksi vuodeksi ja Lappeenrannassa vastaavanlainen hanke kaatui asukkaiden vastustukseen.

12.2.2015sysry 5 kommenttia

Tiina Paloniitty: Minne menet, vesipuitedirektiivi?

Olipa kerran vesipuitedirektiivi eli, näin ystävien kesken, vesipuikkari (2000/60/EY). Direktiivi täytäntöönpantiin aikanaan ja niin tehtäessä jäsenvaltioissa päädyttiin monipuolisiin näkemyksiin siitä, miten sitovasta instrumentista onkaan kyse. Kuten tunnettua, näillä leveysasteilla päädyttiin siihen, että vesienhoitosuunnitelmassa esitetty tulee ottaa huomioon erilaisia ympäristönkäyttölupia harkittaessa. Myöhemmin oikeuskäytännössä huomioimisvelvoite on aika ajoin päässyt vaikuttamaan lopputulokseenkin.

Vesipuikkarin sitovuudesta puhuttaessa villakoiran ytimenä on puikkariin otettujen ympäristötavoitteiden oikeudellinen asema. Ovatko ne teknisia normeja, jotka eivät vaikuta juridisesti suuntaan eivätkä toiseen? Vai sitovatko tavoitteet lopputulokseen nähden – eli jos tavoitteita ei saavuteta, jäsenvaltio on syyllistynyt velvoitteidensa rikkomiseen? Vai sitovatko tavoitteet vain parhaaseen mahdolliseen ponnisteluun – jos jäsenvaltio on kunnon valtiokansalaisen tavoin suorittanut kaikki vaaditut hallinnolliset menettelyt, tehnyt tutkimukset ja luokitellut vesimuodostumat, ei sitä voi saattaa vastuuseen tavoitteiden toteutumatta jäämisestä? Miten tavoite sitoo?

Oikeuskirjallisuudessa on analysoitu jäsenvaltioiden valitsemia täytäntöönpanoratkaisuja ja otettu kantaa tavoitteiden merkitykseen suuntaan jos kolmanteen. Yhteen äärilaitaan voidaan sijoittaa näkemykset, joiden mukaan tilatavoitteilla ei ole sisällöllistä velvoittavuutta – tällöin vesipuikkarin velvoittavuus nähdään lähinnä hallinnollisten harjoitusten suorittamisvelvoitteena. Janan toiseen päähän sijoittuvat kannanotot, joiden mukaan rikotaan direktiivin syvintä päämäärää vastaan, jos kiistetään tilatavoitteiden juridinen sitovuus.

Paljon on spekuloitu sitäkin, mikä merkitys on yksittäisen tilaan vaikuttavan tekijän – aineen tai eliön – laadun muuttumisella. Jos yksittäisen tekijän laatu heikkenee, tarkoittaako se, että koko vesimuodostuman luokituksen on senkin heikettävä?

Pitkään sai vesi virrata Vantaanjoessa ennen kuin EU-tuomioistuin sai ratkottavakseen tämän vesipuikkarin pähkinän. Puolitoista vuotta sitten Saksasta lähestyttiin tuomioistuinta ennakkoratkaisupyynnöllä (tapaus C-461/13, http://tinyurl.com/ecjWFD). Tehtäväksi annettiin ratkaista, mitä tarkoittaa direktiivissä mainittu tilan heikkeneminen, mihin se jäsenvaltioita sitoo ja – kirsikkana kakussa – onko jäsenvaltiolla velvollisuus jättää myöntämättä lupa hankkeelle, jonka vaikutukset saattavat heikentää vesimuodostumien tilaa.

Julkisasiamies Jääskinen antoi asiasta ratkaisuehdotuksensa viime lokakuussa. Oikeuskirjallisuuden jälkeen Jääskisen ratkaisuehdotus on ollut suorastaan virkistävää luettavaa – ratkaisuehdotus on hyvin omaehtoinen. Jos tuomioistuin päättää ehdotuksen mukaan, moni jäsenvaltio taitaa olla lainsäädäntömuutosten äärellä.

Jääskisen mukaan jäsenvaltion viranomaisilla on, jollei poikkeuslupaa ole myönnetty, velvollisuus kieltäytyä myöntämästä lupaa hankkeelle, jos hanke saattaa huonontaa pintavesimuodostuman tilaa tai vaarantaa pintavesien hyvän tilan. Tilan huononeminen on käsillä silloinkin, kun aineen tai laatutekijän muutos ei aiheuta vesimuodostuman siirtymistä alempaan luokkaan.

Jos kanta pysyy tuomioistuimessa ja hyvän tilan saavuttamiselle on annettava ratkaiseva merkitys hankkeiden lupamenettelyissä, ollaan kaukana huomioimisvelvollisuuden ympäripyöreydestä. Tällöin on velvollisuus kieltäytyä myöntämästä lupaa, jos hanke huonontaa vesien tilaa – saattaisiko normia selkeämmin muotoilla.

Jos kanta pysyy, nousevat vesipuikkarissa ja muussa unionin vesioikeudessa annetut poikkeamismahdollisuudet arvoon arvaamattomaan. Kansallisestihan poikkeamismahdollisuuksista ei ole paljoa säädelty – aivan ymmärrettävästi, sillä mitäpä tuota säätää poikkeuksista, kun itse suunnittelunkaan ei nähty olevan erityisen sitovaa. Tietäen millaista vesipuikkarin tulkitseminen on, ei aihetta mittavaan jälkiviisauteen kuitenkaan ole.

Ken elää, se näkee. Tuomioistuin antanee ratkaisunsa lähikuukausien aikana. Sit- ten tiedämme, meneekö meillä ja monissa muissa jäsenmaissa valitut linjaukset uusiksi.

5.2.2015sysry Ei kommentteja

Martti Häkkänen: 3D-kiinteistöjärjestelmää selvittänyt projektiryhmä mahdollistaisi myös rakennusten muodostamisen itsenäisiksi kiinteistöiksi

Suomeen suunniteltua 3D-kiinteistöjärjestelmää selvittänyt Maanmittauslaitoksen projektiryhmä on saanut loppuraporttinsa valmiiksi (14.1.2015). Projektin pohdinnat noudattelevat pitkälti maa- ja metsätalousministeriön sekä tähänastisessa valmistelussa esillä olleita linjauksia 3d-järjestelmän perusratkaisuista. 3d-kiinteistö olisi ominaisuuksiltaan kuten 2d-kiinteistö, mutta sen ulottuvuus olisi määrätty kolmiulotteisesti ja se kuuluisi aina yhden tai useamman 2d-kiinteistön alueelle. Toisin sanoen 2d-järjestelmän mukainen kiinteistönmuodostus olisi edelleen pääsääntönä ja maanpinnan ala- ja yläpuolisia 3d-kiinteistöjä voitaisiin muodostaa vain poikkeuksellisesti silloin, kun kunta mahdollistaa tämän asemakaavamääräyksellä. Samoin 3d-määräalan lainhuudattaminen olisi mahdollista vain silloin, kun 3d-kiinteistönmuodostus on asemakaavamääräyksellä mahdollistettu. Nämä perusratkaisut antaisivat kunnalle vahvan aseman päätettäessä 3d-kiinteistöjen muodostamisesta ja vaihdannasta, joten järjestelmällä ei annettaisi maanomistajalle vapaata mahdollisuutta päättää 3d-kiinteistönmuodostamisesta alueellaan.

3D-järjestelmän tähänastisesta suunnittelusta poiketen projekti on päätynyt ehdottamaan, että myös rakennusten – ei kuitenkaan yksittäisten huoneistojen – muodostaminen 3d-kiinteistöiksi tulisi mahdollistaa asemakaavan pääkäyttötarkoituksen mukaisin rajoin. Suunnittelussa on tähän saakka haluttu nimenomaan jättää tämä mahdollisuus järjestelmän soveltamisalan ulkopuolelle. Samalla luovuttaisiin maanpäällisten 3d-kiinteistöjen lukumäärärajoituksesta, mikä edelleen tukisi 3d-järjestelmän käyttökelpoisuutta rakennusten hallinnan jakamisessa. Tällöin olisi esimerkiksi mahdollista jakaa korkea rakennus useaksi päällekkäiseksi 3d-kiinteistöksi. Muutos suunnittelulinjauksissa perustuu asiantuntijakeskusteluihin, joissa on tullut esille, että rakennusten muodostamisen estäminen 3d-kiinteistöiksi saattaisi johtaa keinotekoisiin hallintajärjestelyihin ja näin vaarantaa rekisterijärjestelmän selkeyden. Kilpailijaa tästä ei yhtiöpohjaisille rakennusten hallintajärjestelmille kuitenkaan olisi tarkoitus tehdä, vaan rakennuksen käsittävien 3d-kiinteistöjen hallinta olisi edelleen lähtökohtaisesti asunto- ja kiinteistöosakeyhtiöpohjaisesti järjestettyä. Muutoinkin 3d-kiinteistöjä voitaisiin muodostaa vain niin monta ja ulottuvuudeltaan sen laatuisia kuin kunta asemakaavalla ja tonttijaolla katsoisi tarkoituksenmukaiseksi.

Loppuraportti ei sisällä tarkempaa säädösvalmisteluaikataulua, mutta ministeriön tavoitteena on, että valmius järjestelmän käyttöönottamiseksi tulisi saavuttaa vuoden 2016 loppuun mennessä.