Arktinen yhteistyö on kestänyt jo melkein 25 vuotta. Rovaniemellä 1991 allekirjoitettu strategia kahdeksan arktisen valtion välillä (pohjoismaat, Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat) arktisen ympäristön suojelemiseksi loi pohjan alueen yhteistyölle. Tämä varsinkin ympäristönsuojelutyöryhmissä tehty työ sulautettiin osaksi Kanadan aloitetta arktisesta neuvostosta vuonna 1996.
Arktisen yhteistyön rakenne on todella omalaatuinen. Se on perustettu julistuksella, mutta toisaalta sen organisaatiorakenne on verraten yksityiskohtainen ja säännelty. Alkuperäiskansojen järjestöillä on ainutlaatuinen asema tässä hallitustenvälisessä järjestössä pysyvinä tarkkailijoina, joita valtioiden tulee konsultoida ennen päätöksentekoa.
Tutkijoina meitä kiinnosti se, miten on mahdollista, että Arktinen neuvosto on pystynyt vaikuttamaan alueelliseen ja jopa globaaliin ympäristöpolitiikkaan- ja oikeuteen. Tai miksi tämän soft-law järjestön suojissa alettiin yhtäkkiä neuvotella valtioita oikeudellisesti sitovia sopimuksia. Olisiko Arktisella neuvostolla annettavaa muiden alueiden ympäristöhallinnalle tai jopa globaaleille ympäristönsuojeluprosesseille.
Eräs keskeinen piirre arktisessa yhteistyössä alusta lähtien on ollut se, että sen rakenteet ovat olleet todella joustavia. Tämä on ollut yksi edellytys sille, että virkamiehet ja tieteenharjoittajat, jotka ovat tehneet neuvostossa ympäristönsuojelutyötä ja –tutkimusta ovat voineet kehittää tehokkaampia toimintamuotoja. Joustavat rakenteet ovat mahdollistaneet myös episteemisen yhteisön syntymisen erilaisten toimijoiden välillä. Peter Haas määrittelee episteemiset yhteisöt asiantuntijayhteisöiksi, joilla on tunnustettu asema tietyllä politiikan teon saralla. Arktisen neuvoston rakenne on mahdollistanut, että nämä episteemiset yhteisöt sisältävät myös alkuperäiskansojen perinteisen tiedon haltijat ja virkamiehet, eivät pelkästään perinteisiä länsimaisen tieteen harjoittajia.
Tämä joustava rakenne on osoittautunut todella tehokkaaksi globaaleissa ympäristönsuojeluprosesseissa, joissa pyritään vähentämään ja eliminoimaan pysyviä orgaanisia yhdisteitä (POP) tai elohopeaa. Haastattelututkimuksin pyrimme ymmärtämään, miten tämä vaikuttaminen tapahtuu. Koska monet ympäristömyrkyt päätyvät arktiselle alueelle ilma- ja merivirtojen kautta, ne vaikuttavat hyvin konkreettisesti alueen alkuperäiskansoihin. Esimerkiksi Grönlannin inuitit syövät vielä paljon perinteistä ruokaa, johon on kerääntynyt erilaisia ympäristömyrkkyjä. Alueen ihmisillä on kehossaan paljon myrkkyjä, joita ei alueella tuoteta. POP neuvotteluissa Arktisen neuvoston toimijat pystyivät ensinnäkin luottamaan Arctic Monitoring and Assessment –ohjelman (AMAP) tuottamaan tietoon siitä, miten paljon POP –yhdisteitä päätyy alueelle. Alueen alkuperäiskansat pystyivät sitten vaikuttamaan kansainvälisissä neuvotteluissa, koska ne olivat jo jatkuvassa kanssakäymisessä valtioiden edustajien kanssa Arktisen neuvoston sisällä: heidät pystyttiin sisällyttämään maadelegaatioihin tai valtio antoi puheenvuoronsa tietylle alkuperäiskansan edustajalle. Elohopea sopimuksen neuvottelut jopa aloitettiin Arktisen neuvoston toimesta.
Arktisessa neuvostossa tapahtunut toimintatapojen tehostuminen tapahtui siis vähitellen, valitsemalla ne tavat toimia, jotka tehosivat. Organisaatio teoriassa erotellaan sopeutuva ja refleksiivinen oppiminen. Neuvosto oli pystynyt löytämään oman ”ekologisen lokeronsa” monitasoisen ympäristöhallinnan sisällä. Erityisesti laaja-alaisten tieteellisten synteesien tuottaminen aluetta kohtaavista ympäristöuhkista on ollut toimintamuoto, johon vähitellen toiminta on suuntautunut. Neuvosto on myös pystynyt muuntautumaan, kun ulkopuoliset odotukset sen toiminnalta ovat kasvaneet. Alueen lämpeneminen ja jääpeitteen vetäytyminen on aiheuttanut paineita alueen taloudelliseen hyväksikäyttöön eri tavoin, on se sitten merellistä öljyn ja kaasun poraamista tai laivaliikenteen lisääntymistä. Kaikkien näiden toimintojen lisääntyminen lisää onnettomuuksien mahdollisuutta alueella, jossa ei ole kalustoa eikä valmiutta pelastustoimiin. Neuvoston suojissa neuvoteltiin nopeasti onnettomuuksien torjunta sopimus sekä öljyntorjuntasopimus, jotka molemmat ovat kahdeksaa arktista valtiota oikeudellisesti velvoittavia.
Neuvosto selkeästi pystyy sopeutumaan uusiin ulkoa tuleviin haasteisiin. Organisaation toimijat ovat myös pystyneet refleksiivisen oppimisen kautta parantamaan ympäristönsuojelutoimiaan. Toisaalta, neuvosto voisi parantaa refleksiivistä oppimista luomalla pysyvämpiä toimintamuotoja. Ideaalitapauksessa organisaatio kehittää menettelyjä, joiden kautta voidaan analysoida, seurata ja kehittää toimintamuotoja, joilla tavoitteet saavutetaan. Ongelma tällä hetkellä on, että monet projektit kestävät vain tietyn aikaa ja valtioiden puheenjohtajuudet kestävät vain kaksi vuotta. Tämä vaikeuttaa pitkäjänteisten refleksiivisten prosessien luomista. Toisaalta, vastikään perustettu pysyvä sihteeristö voi edesauttaa pitkäjänteisten refleksiivisten prosessien luomista auttamaan Arktista neuvostoa suojelemaan tehokkaimmin arktista ympäristöä.
Artikkeli on tehty yhdessä Paula Kankaanpään ja Adam Stępieńin kanssa, ja se julkaistiin Oxford University Press kustantamon Journal of Environmental Law julkaisussa. Artikkeli sai kunniamaininnan Lontoossa, kun Richard Macrory palkinto julkaistiin: http://www.oxfordjournals.org/our_journals/envlaw/richard_macrory_prize.html 
Jätä kommentti