Month: toukokuu 2015

Kansainvälisessä ihmisoikeuskeskustelussa on viime vuosina pohdittu, missä tilanteissa valtion vastuu ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisesta voidaan ulottaa valtion rajojen ulkopuolelle. Perinteisesti valtiolla on velvoite turvata ihmisoikeudet sen omalla maantieteellisellä alueella, mutta tulkintalinja on sittemmin muuttunut ja vastuuta on laajennettu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittyvä tulkintakäytäntö on ollut merkittävässä roolissa tässä keskustelussa. Toinen uudempi kehitysjatkumo Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut ympäristötapausten käsittely.

Vasta ilmestyneessä European Law Reporter-journaalissa pohdimme, onko Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ekstraterritoriaalisuutta käsittelevä oikeuskäytäntö todella niin suppeasti käytettävissä ympäristöä koskevissa tapauksissa kuin Bankovic-tapaus antoi ymmärtää. Artikkelissa tarkastellaan ekstraterritoriaalisuuden eri elementtejä ja käydään keskustelua kriteeristön mielekkyydestä. Erityisesti pyrimme kartoittamaan ekstraterritoriaalisuuteen liittyvien käsitteiden uudistamistarpeita, jotta aseellisten konfliktien yhteydessä käytettyä terminologiaa voidaan siirtää myös muun tyyppiseen ihmisoikeustilanteiseen kuten rajat ylittäviin ympäristövahinkoihin.

Tulkinnan lähtökohdaksi on otettu Euroopan ihmisoikeussopimuksen tarkoitus ja päämäärä. Keskeisenä tulkintaa ohjaavana periaatteena on estää sopimusvelvoitteiden kiertäminen. Valtioiden tulee toimia ihmisoikeusvelvoitteiden mukaisesti myös omien rajojensa ulkopuolella. Tällainen vastuu on kohdistunut eurooppalaisiin valtioihin niiden toimiessa esimerkiksi Irakissa.

Artikkelissa katsotaan, että EIT on lukkiutunut toistaiseksi hyvin tiukkaan poikkeukselliset olosuhteet (exceptional circumstances) terminologiaan, jota tulisi jatkossa tarkastella entistä kokonaisvaltaisemmin. Vahingon aiheuttamispaikan osalta sijainti ei ole keskeinen. Artikkeli myös linjaa, että effective control –vaatimus voi täyttyä myös siviilikontekstissa, vaikka perinteinen tulkinta on edellyttänyt aseellista konfliktia. Lisäksi artikkelin tarkastelussa nousee esiin, että valtion tietoisuus vahingollisesta toiminnasta madaltaa ekstraterritoriaalisen vastuun toteamiskynnystä. Viime aikojen terrorisminvastaiseen kampanjaan liittyvät CIA-lentoja ja salaisia vankiloita (black sites) koskevat tapaukset El-Masri v. Makedonia ja Al-Nashiri v. Puola ovat tästä hyvinä esimerkkeinä.

Artikkelin keskeinen väite on, että vaikka tämän hetkisessä ekstraterritoriaalisuutta koskevassa oikeuskäytännössä ei ole käsitelty toistaiseksi ympäristöhaittoja, ekstraterritoriaalisuuden yleiset opit ovat siirrettävissä uuteen kontekstiin. Analogian rakentaminen eri substanssialueille ja tulkinnallisten mallien siirtäminen EIT:n tuomioille tyypillistä ja ekstraterritoriaalisuus soveltuu siten myös ympäristöä koskeviin ihmisoikeusongelmiin.

Ekstraterritoriaalisten ympäristötapausten puute ei kerro siitä, etteikö EIT voisi käsitellä tällaisia tapauksia vastaisuudessa. Se kertoo ennemmin siitä, ettei aiheesta ole tehty riittävässä määrin valituksia. Jotta tulkintalinja kehittyy artikkelin hahmottelemaan suuntaan, tarvitaan strategista ajattelua ja litigaatiota rajat ylittävää ympäristövastuuta koskevien testitapausten avulla.

Useimmiten EIT:n uudet tulkintalinjat vaativat tuekseen laajaa vertailevaa ja tukevaa tutkimustietoa. Akateemisten tutkijoiden kuten Ghentin yliopiston Strasbourg Observers ryhmä tai kansalaisjärjestöjen kuten AIRE tai Liberty rooli näiden tietojen tarjoajana on ollut merkittävä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tärkeissä tapauksissa myöntänyt akateemisille tutkijoille tai järjestöille mahdollisuuden sivuväliintuloon.

Totesimme edellisessä kirjoituksessamme koskien YK:n erityisasiantuntija John H. Knoxin osalta, että mandaatin jatko on auki. YK:n Ihmisoikeusneuvosto päätti 26.3.2015 jatkaa professori Knoxin mandaattia ihmisoikeus ja ympäristö-painotteisena. Todennäköisesti YK-tasoltakin on siis odotettavissa kannanottoja ekstraterritoriaalisiin vastuukysymyksiin.

Artikkelimme European Law Reporterissa on saatavilla sähköisesti:

http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504171280

Kalastuslain kokonaisuudistus valmistui eduskunnassa aivan viime metreillä. Lakia valmisteltiin useita vuosia avoimessa ja osallistavassa prosessissa, ja mutkiakin mahtui matkan varrelle. Lopputulokseen voidaan kuitenkin olla suhteellisen tyytyväisiä ja odotukset lain suhteen ovat korkealla. Kalastusasiat herättävät aina voimakkaita intohimoja. Asiantuntevia näkemyksiä kalastuksen järjestämisen suhteen löytyy vähintään yhtä paljon kuin kalastajia. Lain tavoitteet ja perusperiaatteet ovat saaneet laajan tuen myös ns. kentältä. Yksityiskohdat sen sijaan jakavat mielipiteitä voimakkaasti.

Lainvalmistelijoiden tavoitteena oli alusta pitäen toteuttaa aito uudistus, eikä ainoastaan tehdä kosmeettisia rukkauksia vanhaan lakiin. Voimassaoleva, 1970-luvulla valmisteltu kalastuslaki on jäänyt monessa suhteessa ajastaan jälkeen, mikä näkyy konkreettisesti mm. äärimmäisen uhanalaisten kalakantojen määrän kasvuna. Uuden lain henki onkin nykyistä suojelupainotteisempi, korostaen kalastuksen säätelyä kalakantojen hoitokeinona sekä pyrkimystä kalakantojen luontaisen elinkierron ja monimuotoisuuden turvaamiseen.

Uuden kalastuslain punainen lanka kietoutuu parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon perustuvaan käytön ja hoidon suunnittelujärjestelmään, jonka avulla tavoitellaan elinvoimaisia, tuottavia ja monimuotoisia kalavaroja. Suunnittelujärjestelmää rakennettaessa pyrittiin sovittamaan se yhteen vesienhoidon suunnittelun kanssa.

Uuden lain lanseeraamat valtakunnalliset hoitosuunnitelmat ohjaavat aluetason suunnitelmia. Siitä huolimatta suunnittelujärjestelmä perustuu pitkälti alhaalta ylöspäin suuntautuvalle lähestymistavalle, jossa paikallisella toiminnalla on merkittävä rooli. Alueellisten käyttö- ja hoitosuunnitelmien lainsäädännöllistä painoarvoa, sisältövaatimuksia ja sitovuutta nostettiin nykyisestä. Niiden tulee perustua riittävästi selvitettyyn tilannekuvaan, jonka pohjalta kestävä kalastus ja kalavarojen hoitotoimenpiteet suunnitellaan.

Uudet, nykyistä suuremmat kalatalousalueet ovat keskeisessä asemassa suunnittelujärjestelmän toteuttajina ja ns. seuranta- ja ohjauspyörän pyörittäjinä. Käyttö- ja hoitosuunnitelmien toimeenpanossa kalastuksen järjestämisen ja valvonnan ohella kerätään tietoa mm. suunnitelman muutostarpeiden kartoittamiseksi sekä myös tutkimuskäyttöä varten. Seurantatietoon perustuva ja muutostarpeisiin reagoiva joustava sääntely tarvitsee tuekseen myös tehokkaan ja ajantasaisen neuvonnan ja tiedottamisen.

Perustuslakisyistä kalatalousviranomaisen eli ELY-keskuksen toimivaltuudet kalastusasioissa laajenivat. Tahtotilana on aito kumppanuus ja yhteistyö viranomaisten sekä alan toimijoiden kanssa. On muistettava, että ilman aktiivista ja toimivaa osakaskunta- ja kalatalousaluetoimintaa ei uudenkaan lain järjestelmä toimi halutulla tavalla.

Yhteistyön osalta katseet kohdistuvat uuden lain mukaisiin alueellisen kalatalouden yhteistyöryhmiin, joissa ovat edustettuina kalatalous- ja ympäristöjärjestöt, tutkimustahot, hallinto sekä kalatalousalueet. Yhteistyöryhmät tulevat olemaan tärkeässä roolissa mm. tutkimustiedon arvioimisessa ja systemaattisessa soveltamisessa aluetason suunnittelussa sekä erilaisten näkemysten ennakollisessa yhteensovittamisessa.

Kalastuslain valmistelussa jouduttiin sovittamaan yhteen erilaisia yhteiskunnallisia ja yksityisiä kalavarojen käyttöön ja hoitoon kohdistuvia intressejä. Valtiosääntöoikeuden näkökulmasta kyse oli pitkälti omaisuuden suojaa ja ympäristövastuuta koskevien perusoikeuksien välisestä tasapainoilusta, jossa kaiketi onnistuttiin vähintään kohtalaisesti. Vaikka usko lain läpimenoon oli ajoittain koetuksella ja turnauskestävyyttä vaadittiin, koimme erityisen suurta tyytyväisyyttä silloin, kun lakiehdotus sai perustuslakivaliokunnasta puhtaat paperit. Lainvalmistelutiimillemme kokonaisuudistuksen läpivienti oli monella tapaa opettavainen kokemus. Nyt voimmekin helpottuneina todeta, että kalastuksen säätelyn peruspilarit ovat vihdoin kunnossa!