Tiina Paloniitty: Minne menet, vesipuitedirektiivi?

Olipa kerran vesipuitedirektiivi eli, näin ystävien kesken, vesipuikkari (2000/60/EY). Direktiivi täytäntöönpantiin aikanaan ja niin tehtäessä jäsenvaltioissa päädyttiin monipuolisiin näkemyksiin siitä, miten sitovasta instrumentista onkaan kyse. Kuten tunnettua, näillä leveysasteilla päädyttiin siihen, että vesienhoitosuunnitelmassa esitetty tulee ottaa huomioon erilaisia ympäristönkäyttölupia harkittaessa. Myöhemmin oikeuskäytännössä huomioimisvelvoite on aika ajoin päässyt vaikuttamaan lopputulokseenkin.

Vesipuikkarin sitovuudesta puhuttaessa villakoiran ytimenä on puikkariin otettujen ympäristötavoitteiden oikeudellinen asema. Ovatko ne teknisia normeja, jotka eivät vaikuta juridisesti suuntaan eivätkä toiseen? Vai sitovatko tavoitteet lopputulokseen nähden – eli jos tavoitteita ei saavuteta, jäsenvaltio on syyllistynyt velvoitteidensa rikkomiseen? Vai sitovatko tavoitteet vain parhaaseen mahdolliseen ponnisteluun – jos jäsenvaltio on kunnon valtiokansalaisen tavoin suorittanut kaikki vaaditut hallinnolliset menettelyt, tehnyt tutkimukset ja luokitellut vesimuodostumat, ei sitä voi saattaa vastuuseen tavoitteiden toteutumatta jäämisestä? Miten tavoite sitoo?

Oikeuskirjallisuudessa on analysoitu jäsenvaltioiden valitsemia täytäntöönpanoratkaisuja ja otettu kantaa tavoitteiden merkitykseen suuntaan jos kolmanteen. Yhteen äärilaitaan voidaan sijoittaa näkemykset, joiden mukaan tilatavoitteilla ei ole sisällöllistä velvoittavuutta – tällöin vesipuikkarin velvoittavuus nähdään lähinnä hallinnollisten harjoitusten suorittamisvelvoitteena. Janan toiseen päähän sijoittuvat kannanotot, joiden mukaan rikotaan direktiivin syvintä päämäärää vastaan, jos kiistetään tilatavoitteiden juridinen sitovuus.

Paljon on spekuloitu sitäkin, mikä merkitys on yksittäisen tilaan vaikuttavan tekijän – aineen tai eliön – laadun muuttumisella. Jos yksittäisen tekijän laatu heikkenee, tarkoittaako se, että koko vesimuodostuman luokituksen on senkin heikettävä?

Pitkään sai vesi virrata Vantaanjoessa ennen kuin EU-tuomioistuin sai ratkottavakseen tämän vesipuikkarin pähkinän. Puolitoista vuotta sitten Saksasta lähestyttiin tuomioistuinta ennakkoratkaisupyynnöllä (tapaus C-461/13, http://tinyurl.com/ecjWFD). Tehtäväksi annettiin ratkaista, mitä tarkoittaa direktiivissä mainittu tilan heikkeneminen, mihin se jäsenvaltioita sitoo ja – kirsikkana kakussa – onko jäsenvaltiolla velvollisuus jättää myöntämättä lupa hankkeelle, jonka vaikutukset saattavat heikentää vesimuodostumien tilaa.

Julkisasiamies Jääskinen antoi asiasta ratkaisuehdotuksensa viime lokakuussa. Oikeuskirjallisuuden jälkeen Jääskisen ratkaisuehdotus on ollut suorastaan virkistävää luettavaa – ratkaisuehdotus on hyvin omaehtoinen. Jos tuomioistuin päättää ehdotuksen mukaan, moni jäsenvaltio taitaa olla lainsäädäntömuutosten äärellä.

Jääskisen mukaan jäsenvaltion viranomaisilla on, jollei poikkeuslupaa ole myönnetty, velvollisuus kieltäytyä myöntämästä lupaa hankkeelle, jos hanke saattaa huonontaa pintavesimuodostuman tilaa tai vaarantaa pintavesien hyvän tilan. Tilan huononeminen on käsillä silloinkin, kun aineen tai laatutekijän muutos ei aiheuta vesimuodostuman siirtymistä alempaan luokkaan.

Jos kanta pysyy tuomioistuimessa ja hyvän tilan saavuttamiselle on annettava ratkaiseva merkitys hankkeiden lupamenettelyissä, ollaan kaukana huomioimisvelvollisuuden ympäripyöreydestä. Tällöin on velvollisuus kieltäytyä myöntämästä lupaa, jos hanke huonontaa vesien tilaa – saattaisiko normia selkeämmin muotoilla.

Jos kanta pysyy, nousevat vesipuikkarissa ja muussa unionin vesioikeudessa annetut poikkeamismahdollisuudet arvoon arvaamattomaan. Kansallisestihan poikkeamismahdollisuuksista ei ole paljoa säädelty – aivan ymmärrettävästi, sillä mitäpä tuota säätää poikkeuksista, kun itse suunnittelunkaan ei nähty olevan erityisen sitovaa. Tietäen millaista vesipuikkarin tulkitseminen on, ei aihetta mittavaan jälkiviisauteen kuitenkaan ole.

Ken elää, se näkee. Tuomioistuin antanee ratkaisunsa lähikuukausien aikana. Sit- ten tiedämme, meneekö meillä ja monissa muissa jäsenmaissa valitut linjaukset uusiksi.