Year: 2015

Arktinen yhteistyö on kestänyt jo melkein 25 vuotta. Rovaniemellä 1991 allekirjoitettu strategia kahdeksan arktisen valtion välillä (pohjoismaat, Venäjä, Kanada ja Yhdysvallat) arktisen ympäristön suojelemiseksi loi pohjan alueen yhteistyölle. Tämä varsinkin ympäristönsuojelutyöryhmissä tehty työ sulautettiin osaksi Kanadan aloitetta arktisesta neuvostosta vuonna 1996.

Arktisen yhteistyön rakenne on todella omalaatuinen. Se on perustettu julistuksella, mutta toisaalta sen organisaatiorakenne on verraten yksityiskohtainen ja säännelty. Alkuperäiskansojen järjestöillä on ainutlaatuinen asema tässä hallitustenvälisessä järjestössä pysyvinä tarkkailijoina, joita valtioiden tulee konsultoida ennen päätöksentekoa.

Tutkijoina meitä kiinnosti se, miten on mahdollista, että Arktinen neuvosto on pystynyt vaikuttamaan alueelliseen ja jopa globaaliin ympäristöpolitiikkaan- ja oikeuteen. Tai miksi tämän soft-law järjestön suojissa alettiin yhtäkkiä neuvotella valtioita oikeudellisesti sitovia sopimuksia. Olisiko Arktisella neuvostolla annettavaa muiden alueiden ympäristöhallinnalle tai jopa globaaleille ympäristönsuojeluprosesseille.

Eräs keskeinen piirre arktisessa yhteistyössä alusta lähtien on ollut se, että sen rakenteet ovat olleet todella joustavia. Tämä on ollut yksi edellytys sille, että virkamiehet ja tieteenharjoittajat, jotka ovat tehneet neuvostossa ympäristönsuojelutyötä ja –tutkimusta ovat voineet kehittää tehokkaampia toimintamuotoja. Joustavat rakenteet ovat mahdollistaneet myös episteemisen yhteisön syntymisen erilaisten toimijoiden välillä. Peter Haas määrittelee episteemiset yhteisöt asiantuntijayhteisöiksi, joilla on tunnustettu asema tietyllä politiikan teon saralla. Arktisen neuvoston rakenne on mahdollistanut, että nämä episteemiset yhteisöt sisältävät myös alkuperäiskansojen perinteisen tiedon haltijat ja virkamiehet, eivät pelkästään perinteisiä länsimaisen tieteen harjoittajia.

Tämä joustava rakenne on osoittautunut todella tehokkaaksi globaaleissa ympäristönsuojeluprosesseissa, joissa pyritään vähentämään ja eliminoimaan pysyviä orgaanisia yhdisteitä (POP) tai elohopeaa. Haastattelututkimuksin pyrimme ymmärtämään, miten tämä vaikuttaminen tapahtuu. Koska monet ympäristömyrkyt päätyvät arktiselle alueelle ilma- ja merivirtojen kautta, ne vaikuttavat hyvin konkreettisesti alueen alkuperäiskansoihin. Esimerkiksi Grönlannin inuitit syövät vielä paljon perinteistä ruokaa, johon on kerääntynyt erilaisia ympäristömyrkkyjä. Alueen ihmisillä on kehossaan paljon myrkkyjä, joita ei alueella tuoteta. POP neuvotteluissa Arktisen neuvoston toimijat pystyivät ensinnäkin luottamaan Arctic Monitoring and Assessment –ohjelman (AMAP) tuottamaan tietoon siitä, miten paljon POP –yhdisteitä päätyy alueelle. Alueen alkuperäiskansat pystyivät sitten vaikuttamaan kansainvälisissä neuvotteluissa, koska ne olivat jo jatkuvassa kanssakäymisessä valtioiden edustajien kanssa Arktisen neuvoston sisällä: heidät pystyttiin sisällyttämään maadelegaatioihin tai valtio antoi puheenvuoronsa tietylle alkuperäiskansan edustajalle. Elohopea sopimuksen neuvottelut jopa aloitettiin Arktisen neuvoston toimesta.

Arktisessa neuvostossa tapahtunut toimintatapojen tehostuminen tapahtui siis vähitellen, valitsemalla ne tavat toimia, jotka tehosivat. Organisaatio teoriassa erotellaan sopeutuva ja refleksiivinen oppiminen. Neuvosto oli pystynyt löytämään oman ”ekologisen lokeronsa” monitasoisen ympäristöhallinnan sisällä. Erityisesti laaja-alaisten tieteellisten synteesien tuottaminen aluetta kohtaavista ympäristöuhkista on ollut toimintamuoto, johon vähitellen toiminta on suuntautunut. Neuvosto on myös pystynyt muuntautumaan, kun ulkopuoliset odotukset sen toiminnalta ovat kasvaneet. Alueen lämpeneminen ja jääpeitteen vetäytyminen on aiheuttanut paineita alueen taloudelliseen hyväksikäyttöön eri tavoin, on se sitten merellistä öljyn ja kaasun poraamista tai laivaliikenteen lisääntymistä. Kaikkien näiden toimintojen lisääntyminen lisää onnettomuuksien mahdollisuutta alueella, jossa ei ole kalustoa eikä valmiutta pelastustoimiin. Neuvoston suojissa neuvoteltiin nopeasti onnettomuuksien torjunta sopimus sekä öljyntorjuntasopimus, jotka molemmat ovat kahdeksaa arktista valtiota oikeudellisesti velvoittavia.

Neuvosto selkeästi pystyy sopeutumaan uusiin ulkoa tuleviin haasteisiin. Organisaation toimijat ovat myös pystyneet refleksiivisen oppimisen kautta parantamaan ympäristönsuojelutoimiaan. Toisaalta, neuvosto voisi parantaa refleksiivistä oppimista luomalla pysyvämpiä toimintamuotoja. Ideaalitapauksessa organisaatio kehittää menettelyjä, joiden kautta voidaan analysoida, seurata ja kehittää toimintamuotoja, joilla tavoitteet saavutetaan. Ongelma tällä hetkellä on, että monet projektit kestävät vain tietyn aikaa ja valtioiden puheenjohtajuudet kestävät vain kaksi vuotta. Tämä vaikeuttaa pitkäjänteisten refleksiivisten prosessien luomista. Toisaalta, vastikään perustettu pysyvä sihteeristö voi edesauttaa pitkäjänteisten refleksiivisten prosessien luomista auttamaan Arktista neuvostoa suojelemaan tehokkaimmin arktista ympäristöä.

Artikkeli on tehty yhdessä Paula Kankaanpään ja Adam Stępieńin kanssa, ja se julkaistiin Oxford University Press kustantamon Journal of Environmental Law julkaisussa. Artikkeli sai kunniamaininnan Lontoossa, kun Richard Macrory palkinto julkaistiin: http://www.oxfordjournals.org/our_journals/envlaw/richard_macrory_prize.html

Talvivaaran kaivokseen liittyvässä rikosoikeudenkäynnissä konkurssiin menneen kaivosyhtiön entiselle johdolle on luettu syytteet törkeästä ympäristön turmelemisesta. Helsingin Sanomien (5.8.2015) mukaan syytetyt olivat myöntäneet ympäristön pilaamisen, mutta se oli heidän puolustuksensa perusteella tapahtunut viranomaisten lupien puitteissa. Edelleen syyttäjät ja puolustus ovat käyneet keskustelua siitä, mitä toiminnasta oli määrätty ympäristöluvan ehdoissa ja mitä ei. Ympäristörikoksissa yhdistyy rikos- ja ympäristöoikeus kiinnostavalla tavalla. Kestävästi ei kuitenkaan voida väittää, että vain ympäristöluvan ehtojen vastainen toiminta olisi rikosoikeudessa rangaistavaa tai, että puutteellisia lupaehtoja noudattava toiminta olisi ilman muuta jätettävä rankaisematta.

Rikosoikeudessa laillisuusperiaate on erityisen vahva syytetyn oikeusturvan vuoksi. Rikoslaissa ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö on kuvattu seuraavasti:

”Joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta

1. saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti,…

siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Syytettyjen toiminta oli lisäksi arvioitu syyttäjien mukaan törkeäksi, jota tekomuotoa koskevat rikoslaissa tarkemmin määritellyt kriteerit.

Asiassa näyttää olevan yhteinen käsitys siitä, että Talvivaarassa on tapahtunut ympäristön pilaantumista, kun kaivoksen jätevesistä on vesistöön päässyt sellaisia aineita, kuten sulfaatteja, mangaania ja natriumia. Sen sijaan Helsingin Sanomien mukaan puolustus oli vedonnut siihen, että ympäristöluvissa ei ole ollut sulfaatin, mangaanin ja natriumin pitoisuutta koskevaa lupaehtoa, joten jätevesipäästöt eivät ole rikkoneet lupaehtoja ja edelleen syytettyjen kerrotaan perustelleen ”sulfaattia ja natriumia ja mangaania ei lainsäädännössä, käytännön viranomaistoiminnassa tai yleisestikään ole pidettävä vaarallisina tai tarkkailua vaativina aineina”.

Puolustus esittää edellä sanotun perusteella kiperänä kysymyksenä tuomioistuimelle, onko voitu menetellä määräysten tai lupaehtojen vastaisesti, jos niitä ei ole ollut, tai olisiko luvan täydentämistä pitänyt erikseen hakea aineille, joita ei pidetty vaarallisina. Koska käytössäni ei ole oikeudenkäyntiaineistoa, en voi lähteä arvioimaan näyttökysymyksiä viranomaisten määräyksistä, aineiden lupaehdoista tai aineiden vaarallisuudesta. Epäilemättä ainakin muissa maissa näistä aineista ja niiden sidoksista vaarallisiin aineisiin on ollut kaivostoiminnassa aiemmin kokemuksia.

Asiaa on tarpeen pohtia oikeustieteen näkökulmasta, koska Talvivaaran oikeudenkäynnin lopputulos on merkittävä myös tulevia ympäristörikostapauksia silmällä pitäen.

Rikosoikeudellinen harkinta on kokonaisharkintaa syyllisyyden arvioinnissa. Siinä ei voi pysähtyä arvioimaan vain toiminnan detaljeja, vaan toiminta on nähtävä kokonaisuutena – ehkä tekojen tai laiminlyöntien sarjana. Jossakin vaiheessa vilpittömässä mielessä aloitettu ympäristöä pilaava toiminta, voi tiedon lisääntyessä muuttua törkeäksi huolimattomuudeksi tai jopa tahallisesti lainvastaiseksi toiminnaksi. Teko tai laiminlyönti ei kuitenkaan yksinään riitä rangaistusvastuuseen, sillä vaikka rangaistusvastuu ei edellytä täyttä varmuutta asioiden laidasta, se vaatii, että syytetyllä oli etukäteen mahdollisuus selvittää, mitä voi tapahtua. Rankaiseminen ympäristörikoksesta, esimerkiksi lainvastaisesta ympäristön pilaamisesta, edellyttää, että syytetyllä on ollut moitittavaan toimintaan suhteutettuna käsitys siitä, mikä tulee olemaan todennäköinen seuraus hänen teostansa tai laiminlyönnistänsä.

Rikoslaissa kuvattu ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö viittaa myös lain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisuuteen. Rikosoikeudelliseen kokonaisarviointiin kuuluu, että ympäristöä pilaavan toiminnanharjoittajalla on erityinen vastuu ympäristöstä paitsi lupaehtojen myös ympäristönsuojelulain yleisten periaatteiden ja velvollisuuksien sekä ympäristöperusoikeuden valossa. Suojattavan oikeushyvän näkökulmasta katsottuna ympäristörikosoikeudelle on leimallista selkeästi erottuva yhteisöllisten etujen – erilaisten ympäristöarvojen – suojaamispyrkimys myös rikosoikeuden keinoin.

Rikosoikeudellinen harkinta tukeutuu ympäristöoikeuteen yhtäältä siinä, että viranomaisen lupaharkinnassa on asetettu lupaehtoihin asianmukaiset päästöjen raja-arvot ja toiminnanharjoittaja voi luottaa saavansa jatkaa toimintaa niiden mukaisesti. Toisaalta rikosoikeudellisen sääntelyn kannalta lupaehdot tai -määräykset muodostavat vain yhden erityisen tason, jolla toiminnanharjoittajien oikeudellisia velvollisuuksia täsmennetään. Rikosoikeudellinen arviointi ei näin ollen kokonaan tyhjenny lupaehtoihin. Toiminnanharjoittajalla on luvan lisäksi yleinen velvollisuus selvilläoloon toimintansa ympäristövaikutuksista ja pilaantumisen torjuntaan.

Blogitekstin pohjana olen käyttänyt Ympäristöjuridiikka-lehdessä keväällä 2015 yhdessä professori Jukka Mähösen kanssa julkaisemaa artikkeliamme.

 

Kesän aikana tiedotusvälineissä on käyty runsaasti keskustelua Fennovoima Oy:n omistussuhteista ja sen Hanhikiven ydinvoimalahankkeen kotimaisesta rahoituksesta. Samalla ydinvoimalahankkeen rakentamislupa on näyttäytynyt mediassa lähinnä poliittisena ratkaisuna. Ympäristöoikeudella ja lailla on kuitenkin keskeinen rooli lupapäätöksessä.

Fennovoima Oy on suunnitellut loppusijoittavansa käytetyn ydinpolttoaineen yhdessä muiden suomalaisten ydinjätehuoltovelvollisten, käytännössä Posiva Oy:n kanssa. Sopimukseen ei ole kuitenkaan päästy eikä Posiva Oy:n syksyllä käsiteltävä rakennuslupahakemus ydinjätteiden loppusijoittamisesta jätä tilaa Fennovoima Oy:n voimalan jätteille.

Valtioneuvoston 18.9.2014 Fennovoima Oy:lle myöntämässä periaateluvassa asetettiin kuuden vuoden määräaika kehittää eduskunnan vahvistamispäätöksen jälkeen suunnitelmaa ydinjätteen loppusijoittamisesta. Suunnitelman kehittäminen tarkoittaa käytännössä joko sopimusta Posivan Oy:n kanssa, jolloin ydinjäte sijoitetaan valmisteilla olevaan Eurajoen luolastoon, tai Fennovoima Oy:n oman loppusijoituspaikan valmistelua ja siihen liittyvän ympäristövaikutusten arvioinnin käynnistämistä. Periaatepäätöksessä korostetaan, että rakentamislupaa ei voida myöntää hankkeelle, jos nämä ehdot suunnitelman kehittämisestä eivät täyty määräajassa. Periaateluvan ongelmallinen kohta on ohjeeksi ymmärrettävä lausuma: ”Mikäli rakentamislupa myönnetään ennen mainitun kuuden vuoden määräajan päättymistä, valtioneuvosto asettaa sitä koskevan ehdon rakentamislupaan.”

Ydinergialain rakentamislupapäätös sisältää sekä hankkeen tarkoituksenmukaisuuden että oikeuskysymysten harkintaa. Ensimmäinen näistä on kansankielellä politiikkaa: ensiksi harkitaan, onko hanke yhteiskunnan kokonaisedun mukainen. Lähtökohtaisesti yleisen edun mukaisuus ratkaistaan, kun eduskunta vahvistaa ydinvoimalan periaateluvan. Toiseksi lupa myönnetään, jos rakentamisen oikeudelliset edellytykset täyttyvät. Ydinenergialain edellytyksiin sisältyy, että hakija osoittaa käytössään olevan riittävät ja asianmukaiset menetelmät ydinjätehuollon järjestämiselle ja ydinjätteiden loppusijoitukselle. Lain perusteluiden valossa hakijan on siis esitettävä lupaedellytysten täyttämiseksi suunnitelma, jota noudattaen ydinjätteet saatetaan turvalliseen olotilaan.

Ydinenergialaki ja suhteellisuusperiaate mahdollistavat, että lupaehtoja käytetään joissakin tilanteissa ohjaamaan rakentamista. Lupaehdoilla varmistetaan ydinturvallisuutta koskevien yleisten periaatteiden toteutuminen. Yleisten periaatteiden mukaan ydinenergian käytön on oltava turvallista ja siitä ei saa aiheutua vahinkoa ihmisille, ympäristölle tai omaisuudelle. Lisäksi Suomessa syntyneet ydinjätteet on sijoitettava pysyvästi Suomeen. Lupaan voidaan siis ottaa ehtoja ydinjätteiden loppusijoittamisesta Suomeen. Lupaehdot eivät kuitenkaan saa kokonaan syrjäyttää ydinenergialaissa asetettuja rakentamisen edellytyksiä. Esitöissä korostetaan, että esimerkiksi energiapoliittisilla syillä tehtävät lupaehtojen tarkistamiset eivät tule kysymykseen. Vastaavasti vain energiapoliittisilla syillä annettavat lupaehdot ovat kyseenalaisia, jos ne päätöksessä sivuuttavat laissa rakentamiselle asetetut ja ydinturvallisuutta koskevat lupaedellytykset.

Ydinvoimalan rakentamislupa on siis yhdistelmä sekä poliittista että oikeudellista harkintaa. Niillä on selvä yhteys, mutta poliittinen harkinta ei voi johtaa siihen, että lupaehdoilla vesitettäisiin laissa asetettuja oikeudellisia edellytyksiä ydinvoimalan rakentamiselle.

Fennovoima Oy:n on esittävä ennen rakentamislupapäätöstä suunnitelma, jolla ydinjätteiden loppusijoitus voidaan riittävästi ja asianmukaisesti toteuttaa. Lupaehtojen varaan asiaa ei voida valtioneuvoston päätöksessä jättää, sillä ydinjätteen loppusijoituksen hinnaksi on arvioitu esimerkiksi Posiva Oy:n hankkeessa 3,5 miljardia euroa. Valtion ydinjätehuoltorahaston varat ovat tällä hetkellä noin 2,1 miljardia euroa. Loppusijoituksen uskottavuus vaikuttaa myös merkittävästi siihen, onko hanke yhteiskunnan kokonaisedun mukainen. Ilman riittäviä ja asianmukaisia ydinjätteen loppusijoitussuunnitelmia myös toteutus voi lopulta jäädä muiden ydinjätehuoltovelvollisten ja valtion maksettavaksi.

 

Kansainvälisessä ihmisoikeuskeskustelussa on viime vuosina pohdittu, missä tilanteissa valtion vastuu ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisesta voidaan ulottaa valtion rajojen ulkopuolelle. Perinteisesti valtiolla on velvoite turvata ihmisoikeudet sen omalla maantieteellisellä alueella, mutta tulkintalinja on sittemmin muuttunut ja vastuuta on laajennettu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittyvä tulkintakäytäntö on ollut merkittävässä roolissa tässä keskustelussa. Toinen uudempi kehitysjatkumo Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut ympäristötapausten käsittely.

Vasta ilmestyneessä European Law Reporter-journaalissa pohdimme, onko Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ekstraterritoriaalisuutta käsittelevä oikeuskäytäntö todella niin suppeasti käytettävissä ympäristöä koskevissa tapauksissa kuin Bankovic-tapaus antoi ymmärtää. Artikkelissa tarkastellaan ekstraterritoriaalisuuden eri elementtejä ja käydään keskustelua kriteeristön mielekkyydestä. Erityisesti pyrimme kartoittamaan ekstraterritoriaalisuuteen liittyvien käsitteiden uudistamistarpeita, jotta aseellisten konfliktien yhteydessä käytettyä terminologiaa voidaan siirtää myös muun tyyppiseen ihmisoikeustilanteiseen kuten rajat ylittäviin ympäristövahinkoihin.

Tulkinnan lähtökohdaksi on otettu Euroopan ihmisoikeussopimuksen tarkoitus ja päämäärä. Keskeisenä tulkintaa ohjaavana periaatteena on estää sopimusvelvoitteiden kiertäminen. Valtioiden tulee toimia ihmisoikeusvelvoitteiden mukaisesti myös omien rajojensa ulkopuolella. Tällainen vastuu on kohdistunut eurooppalaisiin valtioihin niiden toimiessa esimerkiksi Irakissa.

Artikkelissa katsotaan, että EIT on lukkiutunut toistaiseksi hyvin tiukkaan poikkeukselliset olosuhteet (exceptional circumstances) terminologiaan, jota tulisi jatkossa tarkastella entistä kokonaisvaltaisemmin. Vahingon aiheuttamispaikan osalta sijainti ei ole keskeinen. Artikkeli myös linjaa, että effective control –vaatimus voi täyttyä myös siviilikontekstissa, vaikka perinteinen tulkinta on edellyttänyt aseellista konfliktia. Lisäksi artikkelin tarkastelussa nousee esiin, että valtion tietoisuus vahingollisesta toiminnasta madaltaa ekstraterritoriaalisen vastuun toteamiskynnystä. Viime aikojen terrorisminvastaiseen kampanjaan liittyvät CIA-lentoja ja salaisia vankiloita (black sites) koskevat tapaukset El-Masri v. Makedonia ja Al-Nashiri v. Puola ovat tästä hyvinä esimerkkeinä.

Artikkelin keskeinen väite on, että vaikka tämän hetkisessä ekstraterritoriaalisuutta koskevassa oikeuskäytännössä ei ole käsitelty toistaiseksi ympäristöhaittoja, ekstraterritoriaalisuuden yleiset opit ovat siirrettävissä uuteen kontekstiin. Analogian rakentaminen eri substanssialueille ja tulkinnallisten mallien siirtäminen EIT:n tuomioille tyypillistä ja ekstraterritoriaalisuus soveltuu siten myös ympäristöä koskeviin ihmisoikeusongelmiin.

Ekstraterritoriaalisten ympäristötapausten puute ei kerro siitä, etteikö EIT voisi käsitellä tällaisia tapauksia vastaisuudessa. Se kertoo ennemmin siitä, ettei aiheesta ole tehty riittävässä määrin valituksia. Jotta tulkintalinja kehittyy artikkelin hahmottelemaan suuntaan, tarvitaan strategista ajattelua ja litigaatiota rajat ylittävää ympäristövastuuta koskevien testitapausten avulla.

Useimmiten EIT:n uudet tulkintalinjat vaativat tuekseen laajaa vertailevaa ja tukevaa tutkimustietoa. Akateemisten tutkijoiden kuten Ghentin yliopiston Strasbourg Observers ryhmä tai kansalaisjärjestöjen kuten AIRE tai Liberty rooli näiden tietojen tarjoajana on ollut merkittävä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tärkeissä tapauksissa myöntänyt akateemisille tutkijoille tai järjestöille mahdollisuuden sivuväliintuloon.

Totesimme edellisessä kirjoituksessamme koskien YK:n erityisasiantuntija John H. Knoxin osalta, että mandaatin jatko on auki. YK:n Ihmisoikeusneuvosto päätti 26.3.2015 jatkaa professori Knoxin mandaattia ihmisoikeus ja ympäristö-painotteisena. Todennäköisesti YK-tasoltakin on siis odotettavissa kannanottoja ekstraterritoriaalisiin vastuukysymyksiin.

Artikkelimme European Law Reporterissa on saatavilla sähköisesti:

http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504171280

Kalastuslain kokonaisuudistus valmistui eduskunnassa aivan viime metreillä. Lakia valmisteltiin useita vuosia avoimessa ja osallistavassa prosessissa, ja mutkiakin mahtui matkan varrelle. Lopputulokseen voidaan kuitenkin olla suhteellisen tyytyväisiä ja odotukset lain suhteen ovat korkealla. Kalastusasiat herättävät aina voimakkaita intohimoja. Asiantuntevia näkemyksiä kalastuksen järjestämisen suhteen löytyy vähintään yhtä paljon kuin kalastajia. Lain tavoitteet ja perusperiaatteet ovat saaneet laajan tuen myös ns. kentältä. Yksityiskohdat sen sijaan jakavat mielipiteitä voimakkaasti.

Lainvalmistelijoiden tavoitteena oli alusta pitäen toteuttaa aito uudistus, eikä ainoastaan tehdä kosmeettisia rukkauksia vanhaan lakiin. Voimassaoleva, 1970-luvulla valmisteltu kalastuslaki on jäänyt monessa suhteessa ajastaan jälkeen, mikä näkyy konkreettisesti mm. äärimmäisen uhanalaisten kalakantojen määrän kasvuna. Uuden lain henki onkin nykyistä suojelupainotteisempi, korostaen kalastuksen säätelyä kalakantojen hoitokeinona sekä pyrkimystä kalakantojen luontaisen elinkierron ja monimuotoisuuden turvaamiseen.

Uuden kalastuslain punainen lanka kietoutuu parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon perustuvaan käytön ja hoidon suunnittelujärjestelmään, jonka avulla tavoitellaan elinvoimaisia, tuottavia ja monimuotoisia kalavaroja. Suunnittelujärjestelmää rakennettaessa pyrittiin sovittamaan se yhteen vesienhoidon suunnittelun kanssa.

Uuden lain lanseeraamat valtakunnalliset hoitosuunnitelmat ohjaavat aluetason suunnitelmia. Siitä huolimatta suunnittelujärjestelmä perustuu pitkälti alhaalta ylöspäin suuntautuvalle lähestymistavalle, jossa paikallisella toiminnalla on merkittävä rooli. Alueellisten käyttö- ja hoitosuunnitelmien lainsäädännöllistä painoarvoa, sisältövaatimuksia ja sitovuutta nostettiin nykyisestä. Niiden tulee perustua riittävästi selvitettyyn tilannekuvaan, jonka pohjalta kestävä kalastus ja kalavarojen hoitotoimenpiteet suunnitellaan.

Uudet, nykyistä suuremmat kalatalousalueet ovat keskeisessä asemassa suunnittelujärjestelmän toteuttajina ja ns. seuranta- ja ohjauspyörän pyörittäjinä. Käyttö- ja hoitosuunnitelmien toimeenpanossa kalastuksen järjestämisen ja valvonnan ohella kerätään tietoa mm. suunnitelman muutostarpeiden kartoittamiseksi sekä myös tutkimuskäyttöä varten. Seurantatietoon perustuva ja muutostarpeisiin reagoiva joustava sääntely tarvitsee tuekseen myös tehokkaan ja ajantasaisen neuvonnan ja tiedottamisen.

Perustuslakisyistä kalatalousviranomaisen eli ELY-keskuksen toimivaltuudet kalastusasioissa laajenivat. Tahtotilana on aito kumppanuus ja yhteistyö viranomaisten sekä alan toimijoiden kanssa. On muistettava, että ilman aktiivista ja toimivaa osakaskunta- ja kalatalousaluetoimintaa ei uudenkaan lain järjestelmä toimi halutulla tavalla.

Yhteistyön osalta katseet kohdistuvat uuden lain mukaisiin alueellisen kalatalouden yhteistyöryhmiin, joissa ovat edustettuina kalatalous- ja ympäristöjärjestöt, tutkimustahot, hallinto sekä kalatalousalueet. Yhteistyöryhmät tulevat olemaan tärkeässä roolissa mm. tutkimustiedon arvioimisessa ja systemaattisessa soveltamisessa aluetason suunnittelussa sekä erilaisten näkemysten ennakollisessa yhteensovittamisessa.

Kalastuslain valmistelussa jouduttiin sovittamaan yhteen erilaisia yhteiskunnallisia ja yksityisiä kalavarojen käyttöön ja hoitoon kohdistuvia intressejä. Valtiosääntöoikeuden näkökulmasta kyse oli pitkälti omaisuuden suojaa ja ympäristövastuuta koskevien perusoikeuksien välisestä tasapainoilusta, jossa kaiketi onnistuttiin vähintään kohtalaisesti. Vaikka usko lain läpimenoon oli ajoittain koetuksella ja turnauskestävyyttä vaadittiin, koimme erityisen suurta tyytyväisyyttä silloin, kun lakiehdotus sai perustuslakivaliokunnasta puhtaat paperit. Lainvalmistelutiimillemme kokonaisuudistuksen läpivienti oli monella tapaa opettavainen kokemus. Nyt voimmekin helpottuneina todeta, että kalastuksen säätelyn peruspilarit ovat vihdoin kunnossa!

 

Kuluneen vaalikauden aikana oli keskeinen ympäristöministeriön toimivaltaan kuuluva lainsäädäntö arvioinnin ja uudistuksen kohteena. Uusi ympäristönsuojelulaki (527/2014) tuli voimaan 1.9.2014 ja sen nojalla annettu asetus (713 /2014) 10.9.2014. Maankäyttö- ja rakennuslakiin (132/1999) kohdistui toimivuuden arviointi, jonka pohjalta vaalikauden lopulla ehdittiin lakiin tehdä eräitä muutoksia. Luonnonsuojelulain (1096/1996) uudistamisen 1. vaiheessa täsmennettiin lakia erityisesti EU-velvoitteiden osalta. Lisäksi lukuisia valtioneuvoston asetuksia on hyväksytty edellisellä vaalikaudella voimaan tulleen jätelain (646/2011) nojalla.

Tälläkin vaalikaudella lainsäädäntötyö on kohdistunut valtaosin voimassa olevan lainsäädännön uudistamiseen. Joukkoon mahtuu kuitenkin yksi aivan uusi ympäristösääntelyn kohde eli uusi ilmastolaki, jonka eduskunta hyväksyi viimeisellä istuntokaudellaan. Uusi laki parantaa pitkäjänteisen ilmastopolitiikan suunnittelua ja nosti Suomen ilmastosääntelyn edelläkävijämaiden joukkoon.

Monilta osin ympäristölainsäädännön uudistamisessa on ollut keskeisenä sysäyksenä EU-lainsäädännön kansallinen täytäntöönpano. Vaalikauden jälkipuoliskolla lainsäädäntömme uudistamisen keskeiseksi tavoitteeksi tuli menettelyjen sujuvoittaminen ensin hallituksen rakennepoliittisen ohjelman tavoitteena ja sen jälkeen yksittäisten säädöshankkeiden toimeksiantoihin kirjattuina konkreettisina tavoitteina. Voidaan todeta, että ympäristölainsäädännön uudistaminen on vahvasti keskittynyt menettelyjen kehittämiseen aineellisen lainsäädännön kehittämisen ollessa taka-alalla.

On oletettavissa, että menettelyjen sujuvoittaminen jatkuu seuraavallakin vaalikaudella, ovathan monet puolueet, ministeriöt ja intressiorganisaatiot tuoneet esille tavoitteen myös seuraavalle vaalikaudelle. Ympäristöministeriön asettama ministeri Lauri Tarastin johtama, ympäristömenettelyjen sujuvoittamista arvioinut ryhmä sai valmiiksi ehdotuksensa 10.3.2015 juuri vaalien kynnyksellä. Arviointiryhmä teki 19 tehtäväkokonaisuuden kehittämisehdotukset ympäristömenettelyjen sujuvoittamiseksi ilman että ympäristönsuojelun tavoitteista jouduttaisiin tinkimään. Osa ehdotuksista on toteutettavissa nopealla aikataululla ja osassa ehdotuksia vaaditaan perusteellisempaa selvittämistä.

Osa meneillään olevista lainsäädäntöuudistuksista ulottuu yli vaalikauden vaihdoksen kuten ympäristönsuojelulain uudistamishankkeen 3. vaihe, jossa valmistellaan kuluvan vuoden loppuun mennessä hallituksen esitys menettelyjen edelleen kehittämiseksi. Samoin vastikään asetetussa YVA-työryhmässä valmistellaan ehdotukset YVA-direktiivin muutosten kansalliseksi täytäntöön panemiseksi samoin kuin tarkastellaan mahdollisuutta integroida YVA-menettely nykyistä tiiviimmin kaavoituksen ja ympäristölupamenettelyyn. Samoin kuluvan vaalikauden lopulla aloitettiin luonnonsuojelulain uudistamisen 2. vaihe laajalla kansalaiskyselyllä. Näitä tuloksia hyödyntämällä ja uuden hallituksen tavoitteiden pohjalta aloitetaan lain uudistaminen tulevalla vaalikaudella.

Käytäntö on osoittanut, että lakien uudistamisessa neljän vuoden vaalikausi on lyhyt aika. Kuluvallakin vaalikaudella valtaosa merkittävistä lakiuudistuksista jäi eduskunnassa käsiteltäväksi viimeisen vuoden aikana. Ympäristölainsäädännön osalta aikataulutus ei kuitenkaan ollut hälyttävin. Ympäristölainsäädännön valmistelussa myönteistä on ollut vakiintunut yhteistyö ministeriön lainvalmistelijoiden ja eduskunnan ympäristövaliokunnan välillä. Omissa lainsäädäntöhankkeissamme saammekin kiittää valiokuntaa lakiehdotusten maaliin viennistä.

Tulevalla vaalikaudella liikkeelle lähtö hallituksen tavoitteiden pohjalta tapahtuvassa säädösvalmistelussa tulisi olla ripeää. Lainsäädäntöhankkeissa tarvittavan tietoperustan tärkeys korostuu entisestään. Valtioneuvoston strateginen tutkimusrahoitus on tuonut uusia mahdollisuuksia ja edistänyt ministeriöiden välistä yhteistyötä tutkimushankkeissa. Erityisesti ympäristölainsäädännön kehittämisessä ministeriöiden väliset raja-aidat tulisi olla matalia.

Lainvalmisteluun liittyvän selvitystarpeen kautta tulee entistä tärkeämmäksi lainvalmistelijoiden ja tutkijoiden välinen vuoropuhelu. Meidän lainvalmistelijoiden voimavarat ovat pitkälti sidottuja kulloisiinkin hallituksen tavoitteisiin ja EU:n tuomien velvoitteiden täyttämiseen. Tätä täydentämään tarvitaan ympäristösäädösten täytäntöönpanosta vastaavien viranomaisten kokemusta sekä alan tutkijoiden kautta saatavaa tietoa alan kansainvälisestä kehityksestä, kansallisen lainsäädännön sektorit ylittävää tarkastelua ja toisaalta erityiskysymysten syvällistä analysointia. Jospa aktivoituisimme käymään keskustelua ympäristölainsäädännön kehittämisestä myös SYS:n uudistetuilla sähköisillä sivuilla.

 

YK:n kehitys koskien ympäristöä ja ihmisoikeuksia on eriytynyt kansallisesta keskustelustamme, jossa hallinto-oikeudellinen traditio on vahva. YK:n ympäristöä ja ihmisoikeuksia arvioiva erityisraportoija, professori John H. Knox antoi 27.2.2015 kolmevuotisen mandaattikautensa päätteeksi raportin ympäristöä ja ihmisoikeuksia koskevista hyvistä käytännöistä. Vaikka YK:n keskustelu ei ole juurikaan näkynyt Suomessa, on Suomi näkynyt YK:ssa.

Suomalaisista innovaatioista nostettiin esiin eTarkkalija-sovellus, jonka avulla on mahdollista kerätä tietoa ympäristöä koskevasta päätöksenteosta. Samoin Harava-sovellus sai paikkansa hyvänä käytäntönä. Erilaiset demokratiakokeilut, kuten Alvari, saivat myös myönteistä palautetta. Lisäksi Suomen ja Tansanian kehitysyhteistyön mallit on mainittu.

Sen lisäksi, että suomalaisten innovaatioiden mainitseminen raportissa kannustanee jatkossakin toimimaan mallimaana, on Suomella opittavaa myös muiden maiden hyvistä käytännöistä. Raportin n. 100 hyvää käytäntöä ovat hyvä inspiraatiopankki, kun pohditaan ympäristöperusoikeuden jatkokehittämistä. Hyvät käytännöt on jaettu yhdeksään teemaan seuraavasti: prosessioikeudet yleisesti, ympäristötiedon saatavuus, osallistumisoikeuksien turvaaminen, ilmaisuvapauden ja kokoontumisvapauden turvaaminen, oikeusturvan takaaminen, substanssioikeudet, velvoitteet koskien ei-valtiollisia toimijoita, rajat ylittävät ympäristövahingot ja velvoitteet liittyen haavoittuviin ryhmiin.

Knoxin raportissa korostettiin tarvetta tutkia jatkossa etenkin rajat ylittävien ympäristöhaittojen, erityisesti ilmastonmuutoksen seurausten pohtimista. Pohjoismainen sopimus rajat ylittävistä haitoista nostettiin yhdeksi malliksi olemassa olevista ratkaisuista. Suomella voikin muiden pohjoismaiden kanssa olla jatkossa merkittävä suunnannäyttäjän rooli näissä kysymyksissä.

Toinen keskeinen alue jatkohuomiota ajatellen on ympäristöihmisoikeuksien puolustajien oikeuksien tehokkaampi turvaaminen. Tässä kehitysyhteistyön ihmisoikeusperustaisuus on tärkeässä asemassa. Tällä hetkellä ulkopolitiikan painopisteet, eli naiset ja alkuperäiskansat soveltuvat myös mainiosti ympäristöihmisoikeuksien edistämiseen.

Olimme Genevessä YK:n ihmisoikeusneuvostossa seuraamassa Knoxin raportin käsittelyä 9.3.2015. Ihmisoikeusneuvoston jäsenvaltioiden tai neuvostossa tarkkailijoina toimivien järjestöjen ja valtioiden puheenvuoroissa ei ilmennyt merkkejä siitä, etteikö ympäristö olisi jatkossakin tärkeä ihmisoikeusteema.

Tapaamisessamme Knoxin kanssa selvisi kuitenkin, että tällä hetkellä Genevessä käydään eri maiden välillä kädenvääntöä siitä, tulisiko mandaatin jatkua ympäristö ja ihmisoikeusteemaisena vai tulisiko fokus vaihtaa ilmastonmuutokseen ja ihmisoikeuksiin. Ympäristö ja ihmisoikeusteemaa ajavat maat haluaisivat pitää painopisteen hyviin käytäntöihin keskittyvänä, kun taas ilmastonmuutosta ja ihmisoikeuksia ajavat maat haluavat viedä fokusta huonojen maiden nuhteluun.

Maaliskuun loppuun mennessä selviää, millaiseksi jatkomandaatti muodostuu. Riippumatta lopputuloksesta John H. Knox on ilmoittanut kiinnostuksensa vierailla Suomessa, joko virallisella maavierailulla tai tiedetapahtuman yhteydessä. Jos mandaatissa katsotaan hyviä malleja, on Suomella mahdollisuus toivottaa toisen kerran YK:n erityisraportoija Suomeen.

Toisaalta, mandaatin painopisteen siirto huonojen maiden tutkimiseen ei estä sitä, että Knox vierailee Suomessa astetta akateemisemmassa roolissa. Knoxin Suomen vierailu olisi luonteva jatko sille keskustelulle, joka kävi vilkkaana ympäristöministeriön ja Tampereen yliopiston perustuslain 20 § toteutumisesta koskevan selvityksen aikana (2014).

John H. Knoxin raportti on saatavilla:

http://www.ohchr.org/EN/Issues/Environment/IEEnvironment/Pages/GoodPractices.aspx

Ympäristöministeriön ja Tampereen yliopiston 20§ toteutumista koskeva selvitys on saatavilla:

http://www.ym.fi/download/noname/%7BEEC13568-8CDF-4462-8169-6384ED0CC029%7D/103920

 

Planning, Law and Property Rights (PLPR) yhdistyksen yhdeksäs vuosittainen konferenssi järjestettiin tänä vuonna Thessalyn yliopiston kampuksella Volosissa, Kreikassa 25.–27.2.2015. Konferenssi saattoi yhteen yli 100 tutkijaa ja käytännön toimijaa eri puolilta maailmaa. Eurooppalainen edustus oli konferenssissa vahva, mutta vahva edustus Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Aasiasta ja Australiasta kertoo konferenssin kansainvälisyydestä. Skandinaviasta allekirjoittanut oli tällä kertaa tiettävästi ainoa osallistuja.

Temaattisesti konferenssin keskiössä olivat erityisesti maanomistusoikeuden kiistanalaisuus sekä erilaiset rajoitusperusteet. Konferenssin ensimmäinen keynote -esitys Yhdysvaltojen lunastuskäytäntöjen valtiosääntöoikeudellisista edellytyksistä (Edward J. Sullivan) valotti viime aikaista Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden käytäntöä lunastusedellytysten täyttymisen osalta. Toinen keynote -esitys koski Kreikan kaavoitusjärjestelmän uudistusta (Dimitris Melissas). Ehkä yleisöä shokeeraavin uutinen tältä osin oli, että nykyisin suurin osa Kreikan rakennuskannasta on voimassa olevan kaavoitus- ja rakennuslainsäädännön vastaista joko kokonaan tai osittain. Kolmannessa keynote -esityksessä Michel S. Zouboulakis valotti taloustieteellisestä näkökulmasta omistusoikeuden rakentumisen perusteita, joita Greg Lloyd pyrki neljännessä esityksessä horjuttamaan.

Muilta osin konferenssin teemat koskivat muun muassa kaavoituksen menetelmiä, ajallista ulottuvuutta ja kaavamuutoksia, maankäyttösopimuksia sekä kaavasääntelyn tulkinnanvaraisuutta. Tämän lisäksi keskiössä olivat muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutukset kiinteistöoikeuteen, ihmisoikeudet ja kaavoituksen sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kulttuuriperinnön suojelu sekä maa- ja vesialueiden käytön suunnitteluun liittyvät rajat ylittävät kysymykset. Eräänä erityisteemana keskityttiin myös merialuesuunnitteluun. Erityisteema-alueen alla käytiin mielenkiintoista keskustelua merialuesuunnittelun pilottihankkeista Välimeren alueella sekä viime syksynä voimaan tulleesta merialuesuunnittelun puitedirektiivistä.

Konferenssi järjestetään ensi vuonna 17.–19.2 Bernissä, Sveitsissä.

Lisätietoja: http://www.plpr-association.org

 

Viime vuoden aikana nuorempien SYS-jäsenten keskuudessa syntyi ajatus siitä, että muihin ympäristöoikeustieteen alalle uusiin toimijoihin ja nuoriin olisi mukava tutustua paremmin. Syyspäivillä ja muissa SYS:in tilaisuuksissa oli ilo nähdä, että alalla oli paljon uusia tulokkaita, mutta toisiin nuoremman polven ympäristöoikeustieteilijöihin tutustuminen jäi harmittavan vähäiseksi. Näistä kohtaamisista – tai niiden puutteesta – syntyi ajatus jonkinlaisen oman nuoremmalle jäsenistölle suunnatun toiminnan käynnistämisestä. Koska alalla on jo vakiintunut ympäristöoikeustieteen yhdistys, tuntui luontevalta lähteä kehittämään toimintaa SYS:in kyljessä sen sijaan, että toimintaa varten olisi perustettu kokonaan uutta järjestöä.

Näistä ajatuksista päästiin nopeasti myös tekoihin: SYS nuorisojaoston ensimmäinen kokoontuminen järjestettiin Asianajotoimisto Hammarström Puhakka Partnersin toimistolla Bulevardilla 24.2. Tapaamisessa kokoontui kolmisenkymmentä ympäristöoikeudesta kiinnostunutta nuorta lakimiestä ja oikeustieteen opiskelijaa.

Tilaisuuden avasi nuorisojaoston perustamisen päämoottorina toiminut HPP:n associate Laura Leino, minkä jälkeen tohtorikoulutettava Tiina Paloniitty Helsingin yliopistolta kertoi SYS:in toiminnasta yleisesti. Puheenvuorojen jälkeen vilkkaan ’minglauksen’ ohella ideoitiin nuorisojaoston tulevaa toimintaa. Tilaisuus oli onnistunut ja keskustelu jatkui ruoan ja viinin äärellä myöhään iltaan.

Vapaamuotoiseksi ja järjestäytymättömäksi ajatellun jaoston toiminnan sisällöksi kaavailtiin yritys- ja viranomaisvierailuja, after work -tilaisuuksia sekä pienimuotoisia seminaareja jäsenistöä kiinnostavista aiheista esimerkiksi gradujen ja tutkimusaiheiden esittelystä. Toiminnan sisältö tulee muotoutumaan jäsenistön toiveiden ja aktiivisuuden mukaan, mutta ainakin yritys- ja viranomaisvierailut herättivät erityisen paljon kiinnostusta.

Toiminnan tarkoituksena on luoda nuorten ympäristölakimiesten verkosto ja helpottaa uusien alalle tulevien nuorten ammatillista verkostoitumista. Lisäksi tarkoituksena on perustaa nuorille ammattilaisille foorumi ympäristöoikeuden alaan liittyvien keskustelujen käymiseksi ja edistää näin nuorten ympäristölakimiesten ammattitaidon kehittymistä. Nuorisojärjestön toimintaan osallistuminen on myös erinomainen tapa tutustua SYS:in toimintaan, mikäli järjestö ei ole entuudestaan tuttu.

Toiminta on avointa kaikille SYS:in nykyisille ja tuleville jäsenille eli sekä opiskelijat että jo valmistuneet ympäristöoikeustieteilijät ovat tervetulleita mukaan. Ikärajaa toimintaan ei missään tapauksessa aseteta, vaan kaikki nuoret, nuoreksi itsensä tuntevat tai alalla uudet voivat siihen osallistua. Osallistumiskynnys jaostoon on tarkoitus pitää matalalla ja katto korkealla – mukaan toivotaan aivan kaikkia alasta kiinnostuneita osaamiseen tai ikään katsomatta.

Nuorisojaoston päätiedotuskanavaksi sovittiin jatkossakin jaostolle perustettu Facebook-ryhmä, jossa yleisen ympäristöoikeustieteellisen keskustelun lisäksi sovitaan tulevista tapaamisista ja tilaisuuksista. Tervetuloa mukaan tuleviin tapaamisiin ja käykää liittymässä ryhmään Facebookissa!

 

Muutama vuosi sitten lanseerattiin korkean profiilin maabrändiraportti Tehtävä Suomelle. Siinä hahmotetaan, miten Suomi osoittaa vahvuutensa maailman ongelmien ratkaisussa esimerkiksi edesauttamalla luonnonvarojen kestävää käyttöä. Yksi raportin ideoista on suomalaiset vedenturvajoukot (peace by water), jotka toimivat uudenlaisessa, luonnonvarakysymyksiin suuntautuvassa rauhantyössä.

Oikeustieteen puolella kansainvälistä yhteistyötä on tehty viime vuosina entistä enemmän esimerkiksi Kiinan kanssa, minkä pohjalta on myös perustettu seitsemän yliopiston yhteinen kansallinen Kiinan oikeuden ja kiinalaisen oikeuskulttuurin keskus. Ympäristöoikeudella on Kiina-yhteistyössä käsittääkseni tärkeä rooli.

Toki ympäristöoikeudessa kansainvälinen yhteistyö on Kiinaa laajempaa ja siitä on pitkältä ajalta useita esimerkkejä erityisesti kehitysyhteistyön parista. Suomalaiset olivat muun muassa 90-luvulla edesauttamassa Etelä-Afrikan vesilainsäädännön kehittämistä. Yksi näkyvimmistä rooleista Suomella on ollut kansainvälisessä vesioikeudessa, jonka kodifioinut vuoden 1997 YK:n vesistöyleissopimus syntyi Suomen tekemän aloitteen ja ILA:n Helsingin sääntöjen pohjalta.

Mutta olisiko ympäristöoikeudesta varsinaiseksi vientituotteeksi nyt, kun Suomi tulisi saada kaikin keinoin nousuun? Kyllä ja ei.

Suomalaisen ympäristöoikeuden osaamisen kansainvälistä roolia korostaa luonnonvarojen kestävän käytön sääntelyn lisääntyvä tarve muun ohella väestönkasvusta johtuen. Myös ilmastonmuutos sekä valtioiden havahtuminen ympäristöongelmien ratkaisuun (esim. savusumu Kiinassa) lisäävät oikeudellisten ratkaisujen tarvetta. Vaikka Suomen (ja EU:n) ympäristösääntelyä kohtaan esitetään entistä enemmän myös kritiikkiä, on se osoittanut monessa suhteessa toimivuutensa ja voi toimia yhtenä esimerkkinä muiden maiden lainsäädäntöä kehitettäessä.

Toisaalta on vaikeaa nähdä, että suomalaiselle ympäristöoikeudelliselle osaamiselle olisi laajoja markkinoita olemassa, vaikka erilaiset tutkimus- ja selvitysprojektit sekä konsulttien toimeksiannot voivat lisääntyä. Usein eri valtioiden halu turvautua ulkopuoliseen oikeudelliseen apuun ympäristöasioissa on rajallinen kysymysten herkän luonteen takia ja luottamuksen rakentaminen voi kestää pitkän aikaa. Lisäksi Suomen ympäristöoikeus pohjautuu pitkälti EU:n ympäristöoikeuteen, mihin liittyen markkinoilla on kilpailijoita koko joukko.

Jos ja kun suomalaisen ympäristöoikeudellisen osaamisen kurssia halutaan maailmalla nostaa, tulisi keskittyä sen erityispiirteisiin ja olemassa oleviin vahvuuksiin. Yksi luontainen painopistealue olisi rajavesistöyhteistyö. Suomella on pitkä ja maineikas traditio kansainvälisen vesioikeuden kehittämisessä ja yhteistyöstä naapurivaltioiden kanssa. Erityisesti Suomen ja Venäjän rajavesistöyhteistyö herättää maailmalla mielenkiintoa. Suomalaiset vesialan tutkijat ovat myös jo pitemmän aikaa olleet kehittämässä vesivarojen kokonaisvaltaista hallintaa muun muassa Mekongjoella.

Jotta ympäristöoikeuden kansainvälisiä markkinoita voitaisiin avata entistä enemmän, olisi Suomessa tarpeen panostaa institutionaalisiin järjestelyihin. Yksi jo aikaisemmin esitetty idea olisi rajavesistöinstituutin tai -keskuksen perustaminen. Se voisi keskittyä oikeudellisten kysymysten ohella myös laajemmin kansainvälisten vesivarojen hallintaan. Keskus voitaisiin perustaa jonkin yliopiston yhteyteen tai niiden väliseksi yhteistyöelimeksi.

Tällainen rajavesistökeskus voisi toimia luonnollisena osana myös maabrändivaltuuskunnan hahmottelemia vedenturvajoukkoja. Kuriositeettina mainittakoon, että nykyisin yksi tunnetuimmista ja asiantuntevimmista kansainvälisen vesioikeuden toimijoista on Dundeen yliopisto, vaikka Skotlannin kosketuspinta kansainväliseen vesioikeuteen on Suomeen verrattuna olematon.